Niin he lauloivat pari tuntia, duetti toisensa jälkeen tuli esille ja Gabrielle esitti muutamia soololaulujakin, kunnes tohtori vihdoin nousi ja heitti jäähyväiset, mennäkseen katsomaan erästä sairasta.
"Ja te, joka sanoitte, ett'ei Ryforsissa ollut minkäänmoisia ylevämpiä harrastuksia", lausui Gabrielle. "Entäs teidän laulunne?"
"Niin, nähkääs se ei oikeastaan olekaan mikään kotimainen Ryforssin tuote. Se on muukalainen, joka kyllä aina väliin voi olla hyvä olemassa, kun juoruista ja häväistysjutuista on vähän puutetta, mutta jos minä vaan osaisin laulaa, enkä olisi niin taitava juoruilemisessa ja uutisten hankkimisessa kuin todellakin olen, niin en olisi suuressakaan suosiossa."
Gabrielle nauroi, tohtori otti hattunsa, kiitti hauskasta päivästä, puristi hänen kättään ja juoksi sitten laulaen alas portaita ja ulos kadulle.
Jäätyään yksin heittäytyi Gabrielle. lepotuoliin ja istui pitkän aikaa liikkumatta, tuijottaen eteensä. Soitto oli hänessä herättänyt kiihkeän, liikutetun mieli-alan. Erästä tohtorin laulamaa laulua hän ei ollut kuullut kihlaus-ajastaan asti, ja nuo sanat, tuo sävel, joihin niin monta suloista muistoa oli kätkettynä, olivat loihtineet esiin muinaisia muistoja ja synnyttäneet hänessä sanomattoman halun saada nähdä Robertin, sellaisena kuin hän silloin oli, voida itse tuntea samalla tavalla kuin silloin. Oi, kumpuhan hän ei viipyisi poissa, jospahan hän tulisi kotiin nyt juuri jolloin Gabriellen mielestä vanha rakkaus, jonka hän syvästi surren luuli sammuneen, jälleen leimahti ilmi tuleen!
Hän nousi ja rupesi käymään edestakaisin kuistin lattialla, aina väliin puiden välistä katsellen, eikö Robertia jo näkyisi. Mielikuvituksessaan näki hän lakkaamatta puolisonsa kauniit, vakavat kasvonpiirteet; hän halusi saada kietoa käsivartensa hänen kaulaansa ja kuiskata: "anna minulle anteeksi, unohda itsekkäisyyteni, vaatimukseni, rakasta minua, niinkuin ennen, sinä olet kuitenkin paras, ainoa mitä minulla on!"
Minkätähden hän viipyi niin kauan? Kello oli jo yli yhdeksän, eikä hän vieläkään tullut. Ikävöiminen, joka oli hänet vallannut muuttui vähitellen tuskalliseksi levottomuudeksi. Miks'ei hän jo tullut? Oliko jotakin tapahtunut, eikö hän milloinkaan enää saisi nähdä Robertia?
Vihdoinkin hän näki hänen tulevan katua pitkin ja menevän metsään, joka ympäröi heidän asuntoaan. Hän huokasi huojennuksesta ja painoi kättään sydäntään vastaan. Hänen ensimmäinen aikomuksensa oli juosta Robertia vastaan ja heittäytyä hänen syliinsä, mutta hän ei sitä täyttänytkään, vaan seisoi liikkumattomana kuistilla odottamassa.
Hitain askelin nousi Robert kuistin portaita; katsomatta Gabrielleen nyykäytti hän hajamielisenä päätään, ripusti hattunsa naulaan ja meni saliin. Hänen kasvoillaan oli raskas, melkeimpä karkea ilme; hän ei ollut rakastava puoliso, jota Gabrielle sykkivin sydämmin oli odottanut, hän oli vakava, mietiskelevä pappi, jonka sydämmessä ei luultavasti ainoakaan niistä tunteista, jotka hänen vaimonsa sydämmessä, saavuttaisi vastausta.
Gabrielle jäi liikkumattomana seisomaan ja katseli Robertia. Koko se hellyyden tulva, mikä äskettäin oli hänet vallannut, laskeutui silmänräpäyksessä mitättömäksi. Hän ymmärsi, että Robert tällä hetkellä oli niin vieras romanttisuudelle ja rakkaudelle, että hän luultavasti olisi vastenmielisyydellä kohdannut jokaista sen ilmausta. Katkera hymy nousi hänen huulilleen ja hän käänsi äkkiä pois päänsä salatakseen kyyneleitä, joita hän ei voinut hillitä.