Sitten meni hän saliin järjestämään illallista, jonka he ääneti söivät, kumpikin mietteisiinsä vaipuneena: Robert papillisiin huoliinsa, Gabrielle surren halveksittuja tunteitaan, hyljättyä rakkauttaan.
IX.
Heti pastorin asunnon vieressä, ainoastaan tiheän kuusikon eroittamana siitä, oli pehtori Storkin asunto. Se oli harmaaksi maalattu kaksikerroksinen talo, jota ympäröi kukkalavat ja puutarha. Kun oli menty ylös portaita, saavuttiin etehisen katitta ensiksi suureen, valoisaan, harvoilla huonekaluilla varustettuun saliin, ja sen jälkeen vierashuoneeseen, joka suuruuteensa nähden myöskin näytti tyhjältä. Vanhanaikuinen, pitkä sohva oli vinossa eräässä nurkassa, sen takana ammotti suuri, autio soppi. Hyllyllä toisessa nurkassa oli kukkamalja, joka oli täynnä punaisiksi ja vihreiksi maalattuja ruokoja, ja paljailla, vaaleilla seinillä riippui kaksi palmunlehteä nauharuusuineen. Nämät pienet, uudenaikaiset laitokset, jotka eivät oikein soveltuneet huoneitten ja kalustuksen vanhan-aikaiseen ulkomuotoon, oli Liina Stork, talon tytär tehnyt. Mutta joll'ei Liina onnistunut kodin kaunistamisessa, niin osotti hän sen sijaan sitä suurempaa taitavuutta hoitaessaan sitä halvalla ja käytännöllisellä tavalla. Tällä kertaa oli hän juuri salissa kattamassa kahvipöytää vieraille, joita odotettiin kello kuusi.
Avoimen, ikkunan edessä seisoi rouva Stork paidanhihasillaan ja hieroi tahroja läningistä, jonka hän aikoi ottaa ylleen illalla. Hän oli pitkä ja laiha, kasvonsa olivat ystävälliset, mutta synkkämieliset. Hän näkikin kaikki asiat ja olot mitä synkimmässä valossa, huokasi paljon ja kertoi mielellään onnettomuuksista ja tapaturmista.
"Kun Sofi nyt vaan ei polttaisi kastinta pohjaan tän'iltana!" sanoi hän, pitäessään röijyään päivää kohti tarkastellakseen sitä, "kun tahtois saada kaikki mitä parhaiten, tapahtuu usein, että saa kaikki mitä huonointen."
"Voit olla huoleti, äiti", vastasi Liina lyhyesti, "kyllä minä pidän huolta siitä, ett'ei kastin pala pohjaan."
"Toivoisin vaan, että nämät pidot jo olisivat ohi", jatkoi rouva Stork, "ei ole suinkaan hauskaa ottaa vastaan ihmisiä, joista tietää, että he halveksivat jok'ainoata murusta, minkä heille tarjoaa."
"Joka sen tekee, voi olla tulematta", vastasi Liina, tarmokkaasti asettaen lusikat teevadeille ja nostaen tuolit pöydän ympärille.
"Kas noin!" lausui rouva Stork, huo'aten syvään, "tuopa vasta oli hauskaa — mitenkä tuo on tapahtunut? Läningistä puuttuu nappi … kun kerran rupeaa olemaan vastaista, niin kyllä sitä on riittämään asti … mitenkä minä nyt tulen valmiiksi, ja mistä minä saan napin?… Liina, juoksehan hakemaan … ei, taitaa olla paras, että menen itse, ett'ei taas tule mitään onnettomuutta kahvipöydälle… Mutta mitä tämä on?" jatkoi hän, huo'aten uudestaan, kun hän mennessään makuuhuoneesen löysi pienen kääryn tuolilta ja osotti sitä Liinalle.
"Se on minun", ilmoitti tämä, "mutta ei siinä ole mitään onnettomuutta, se on vaan nauha, jonka ostin kauppias Bångilta."