Ja, tämän hiljaisuuden vallitessa, täytyi nyt Gabriellen, joka, hämillään kun oli, ei voinut keksiä mitään hauskempaa, kovalla äänellä jälleen toistaa vastaansanomattoman tosiasian, että kevät oli ollut harvinaisen kaunis.
"Ahaa … vai niin … niin kyllä!" huudahti vanha neiti Lorén, joka oli melkein umpi-kuuro ja joka tuli niin iloiseksi, kun hänen joskus onnistui kuulla sanan tahi toisen, "niin, sehän on erinomaisen hauskaa, että täällä pastorskan mielestä on kaunista, minun mielestäni tietysti…"
"Hän sanoi ilman olleen niin kauniin", huusi nyt toiselta puolelta täyttä kurkkua rouva Stork, joka oli enemmän totuutta rakastava kuin hienotunteinen, "sinä kuulit hullusti, Albertina, … ilma, ilma…"
"Vai niin ilma", vastasi neiti Lorén, aina vaan yhtä tyytyväisenä, "niin kyllä, niin kyllä! Niin, kyllä nyt on ollut siunattu ilma … ihana kevät-ilma … en muista meillä moneen vuoteen olleen sellaista…"
"1880 meillä oli samanlaista", ilmoitti rouva Berger.
"Ei, ei näin varhain", vastasi rouva Stork, "jäät lähtivät vasta myöhemmin."
"Niin, mutta kesä tuli nopeammin", vakuutti rouva Kernell ja sitä ei kukaan vastustanut.
Tämän keskustelun jälkeen syntyi hetken syvä hiljaisuus, jota keskeytti ainoastaan viereisessä huoneessa olevien nuorten nauru, sukkapuikkojen helinä ja rouva Storkin arat huokaukset, jotka todistivat hänen salaista pelkoaan, että vierailla olisi ikävä.
Gabrielle tunsi mitenkä poskensa rupesivat polttamaan hänen hävetessään naurettavaa käytöstään, ja hän päätti itsekseen, että tulisi kulumaan aikoja ennenkuin hän jälleen avaisi suutaan tässä seurassa. Mutta mitenkä hän saisi illan kulumaan? — oli vielä ainakin pari tuntia illallisiin. Hän katseli salaa ympärilleen, eikö olisi toivoakaan, että joku pieni tapaturma tapahtuisi, että jotakin särkyisi, että joku rupeaisi voimaan pahoin — mitä tahansa, kunhan hän vaan saisi aihetta nousta ja liikkua vähän. Mutta turhaan, täällä ei ollut vähintäkään toivoa muutokseen, ei mikään voinut olla virheettömämpää, rauhallisempaa ja vähemmän sopivaa kaikenlaiseen onnettomuuteen kuin tämä pieni kutovain ja virkkaavain naisseura, joka jälleen alkoi kuiskaamalla puhua omista asioistaan.
Vaan juuri kun Gabrielle oli lopettanut tämän synkän tutkistelemuksen, kävi koko seuran läpi ikäänkuin sähkövirta, ja kaikki rouvat käänsivät, iloisesti huudahtaen, ihastuneet katseensa ovea kohti.