"Hyvästi siunatkoon", vastasi tämä nytkyttäen niskaansa, "en millään mokomin houkuttele teitä kuulemaan mitään uutisia. Parempihan on kun saatte kuulla ne tuoreina — työmiehiltä itseltään", hän pisteliäästi lisäsi.
Mutta Robertin esitelmää ei pohdittu vain Ryforsissa. siitä puheltiin koko seudussa, ja mitä laajemmalle huhu levisi, sitä enemmän sitä väritettiin, niin että kun se vihdoin tuli Styrkön hoitajan Kernellin ja kaupungin lehtorin Bergerin kuuluviin, ja varmasti tiedettiin kertoa pastori Wallnerin pitäneen täydellisen sosialisti-saarnan, jossa hän raamatun sanojen nojalla muka oli todistanut työkansan hetken nyt olleen tulleen ja etteivät työlakot ja rauhattomuudet olisi ainoastaan luvallisia, vaan vieläpä välttämättömätkin tosi kristillisen vapauden ja tasa-arvoisuuden saavuttamista varten.
Eikä Robert itsekään luonnollisesti voinut jäädä osattomaksi yleisestä juorusta, hän huomasi jo useamman henkilön esiintymistavastakin häntä kohtaan esitelmänsä vaikutusta. Muutamat naapuriston perheet, jotka tähän saakka olivat olleet hänelle sangen ystävällisiä, alkoivat nyt vetäidä takasinpäin, niin, olipa niitäkin, joille, kun tuon onnettoman sunnuntain jälkeen kohtasivat hänen, tuli kiire katsoa sivulle, kun eivät tahtoneet häntä tervehtiä.
Robert kävi kuitenkin tietänsä suoraan eteenpäin ja antoi vaan ihmisten puhua ja soimata, mitä ikään heitä halutti. Totta on, että hänessä kuitenkin nousi katkeria tunteita kuullessaan, että hänen sanojansa, jotka olivat tulvineet mitä todellisimmasta ihmisrakkaudesta, oli selitetty väärin, ja hänen ensimmäinen ajatuksensa oli: "narri, kun luulit voivasi vaikuttaa mitään hyvää, hullu, kun heität helmiä sikojen eteen, totuuksia poroporvareille, jotka eivät käsitä niistä muuta kuin ulkonaisen äänen", mutta vähitellen hän voitti ne tunteet, vaikka ne jättävätkin pohjalle kasan katkeruutta, joka lisäsi hänen rohkeudenpuutettaan ja epäluottamusta itseensä.
Syksyä seurasi talvi; vientitavaranlastaus satamassa alkoi vähetä ja koko Ryfors vaipui kuin uneen. Lahdelma jäätyi, kansa vetäysi ylemmäs metsiin, ja valko vaippa levisi talvilepoon nukkuneille rannoille.
Robertille alkoi kovan ja rasittavan työn aika. Joka sunnuntaiset saarnat täällä tai kaupungissa; taisteluita ja kahakkoja eri puolueiden välillä, joiden harrastuksia oli mahdoton yhdistää; sairaita ja köyhiä oli käytävä katsomassa, joskus aina ylhäällä maaseudulla, jonne hänen oli matkustaminen monet penikulmat lumessa ja pakkasessa: työmies- ja raittiuskokouksia, joissa häntä pyydettiin puhumaan sekä vihdoin joutohetkinä, toisin sanoen öillä, käännöksiä uskonnollisista teoksista — kaikki nämät ja muut samanlaiset tehtävät kuu kuulta veivät hänen aikaansa yhä enemmän.
Talven kuluessa tunsi hän itsensä kuitenkin verrattain onnelliseksi. Hänelle ei jäänyt hetkeäkään aikaa epäilykseen ja mietiskelyihin. Kieltäyvä, melkeinpä kiduttava elintapa piti hänen sisällisen olentonsakin kurissa. Hän ei ollut koskaan kylässä kutsuilla, paitsi rovasti Aurellin luona, hän ei koskaan maistanut viiniä tai polttanut tupakkaa, hän kieltäysi kaikesta, mitä vähänkään saattoi kutsua mukavuudeksi, väliin kaikkein välttämättömimmästäkin, siten hankkiakseen varoja köyhien seurakuntalaistensa auttamista varten.
Vuosi kului tällä tavoin. Työmiehet, paitsi heränneet ja waldenströmiläiset ja ne, jotka eivät koskaan käyneet kirkossa, pitivät häntä, aina raittiuskokouksesta saakka, jossa hän oli niin sanoaksemme äkkirynnäköllä voittanut väestön, vähitellen samana kuin hänen ihastuneet kuulijansa ennen Tukholmassa: epäjumalana, jonka itsetyinen vaikutusvalta veti heitä kirkkoon, ei itse sanan vuoksi, vaan sentähden, että hän sitä julisti. Ja tästä työväen myötätuntoisuudesta hän sai huomaamattaan, kuten hän yleissuosiostansa Tukholmassa muinen oli saanut, sen voiman ja innon joka piti voimassa hänen levotonta, taistelevaa elämäänsä, sen salaisen vaikutusvoiman, mikä innostutti häntä rasittavaan toimintaan. Mutta hän viihtyi — varsinkin tämän vuoden kuluessa paremmin täällä kuin Tukholmassa. "Minä viihdyn hyvin täällä työkansan ja köyhien keskuudessa", hän tammikuussa kirjoitti eräälle ystävälleen, "ylemmistön seurassa en koskaan ollut oikein omassa olennossani. Luonnossani on jotain — sinulle, joka ymmärrät mitä tarkoitan, etkä nosta meteliä siitä, sen uskallan sanoa — vallankumouksen haluista, jonkinlaista vihaa kaikkia noita vastaan, jotka nauttivat hyvinvoinnistaan ja nyyhkivät kuullessaan kauniin saarnan ja kumminkin tietävät muutaman askelen päässä heistä veljen tai sisaren näkevän nälkää. Sen vuoksi tuntuu mieleni rohkeammalta täällä, missä kansanvaltaiset taipumukseni pääsevät parempaan vauhtiin."
Enemmän tutustuttuaan sahalaitoksen oloihin, saatuaan selville työväen palkat, työtunnit j.m.s., hän alkoikin omaperäisemmin vaikuttamalla osoittaa heille myötätuntoisuuttaan. Paljon oli hänen näkemissään sellaista, mitä hän ei hyväksynyt, monta seikkaa, joissa hänen mielestään työväkeä ei kohdeltu niin, kuin olisi heitä pitänyt. Sillä hän ei harhaantunut siihen vertailutapaan, jota tavallisesti noudatetaan jonkun henkilön yhteiskunnallista asemaa, arvosteltaessa; hän näki olosuhteet sellaisinaan, sitä vastustamatonta tosi-asiaa huomioonsa ottamatta, että Norrlandin työmies ansaitsee enemmän kuin työmies Smålandissa, että sahatyömiehellä on huoleton elämä verrattuna kivihiilikaivoksen työmieheen. Hän kysyi vaan itseltään varsin yksinkertaisesti: "kun meidän — joilla täällä on valta ohjata ja hallita — kerran on seisominen ihmisen pojan edessä, niin sanoneeko hän silloin meille: 'Mitä teitte minun vähemmille veljilleni, sepille ja sahatyömiehille, jotka kestivät vaivoja ja kuumuutta, sen teitte minulle'."
Mutta hän ei luullut voivansa myöntämällä vastata tähän kysymykseen.