— Kun minä olin saatanan vallassa ja olin rikkonut Jumalan käskyä vastaan, silloin olivat jalkani kuumat kuin uuni, mutta tämä on helppoa kantaa, kun on rauha Jumalan kanssa, sanoi hän Hanna tädille, joka oli heillä huutokauppapäivänä, sillä välin kuin hän vähän surumielisin katsein seurasi lehmää ja hevosta, joita kuljetettiin pois.
— Niinpä se kyllä on, rakas Antti, vastasi täti ja nyykäytti päätään ikäänkuin vakuudeksi, onhan kallis Vapahtajammekin lausunut nuo huomattavat sanat: "Mitä se auttaa ihmistä, vaikka hän mailman voittaisi, mutta saisi sielullensa vahingon?"
TOSISATU.
Pyydän saada esittää itseni ennenkuin alan kertomukseni, tahdon nimittäin kertoa, kuka olen ja minkälaisissa olosuhteissa elän.
Tosin kyllä en sillä tule herättämään mitään harrastusta; minulla ei nimittäin ole mitään hauskempaa kerrottavaa itsestäni, kuin että olen vanha yksinäinen nainen, joka elän hyvin vähissä varoissa. Ja tiedän että ihmisten mielestä yleensä sellaisissa henkilöissä ei ole mitään harrastusta herättävää — mielipide, johon muuten minäkin täydellisesti yhdyn.
En minä kuitenkaan aina ole ollut yksinäinen ja vanha; olen minä, niinkuin muutkin kerran ollut — nuori, iloinen ja toiveita täynnä, ja siihen aikaan oli elämäni kylläkin vilkasta ja jouduin monien ihmisten pariin, useimmat heistä ovat nyt kuolleet. Siihen aikaan tein myös ankarasti työtä; minun täytyi, sillä köyhäksi en ole tullut vasta vanhoilla päivilläni, olen köyhänä syntynyt ja vaikka toisinaan elämässäni on ollut keveämpää, on köyhyys kuitenkin uskollisesti seurannut minua.
Työllä ja säästäväisyydellä onnistui minun kuitenkin siihen aikaan, jolloin jaksoin tehdä työtä, koota pieni rahasumma, pari tuhatta kruunua vanhuuden varaksi; eräältä vanhalta sukulaiselta perin vielä noin neljä tuhatta. Pidin itseäni siis, kun yli 60 vuotiaana "erosin virasta" melkein rikkaana, joka saattoi elää koroistaan ja tyytyväisenä ja Jumalaa kohtaan kiitollisena katsoin kohti vanhuuttani ja toivoin saavani pitkän päivätyön jälkeen nauttia illan lepoa.
Iloni ei kuitenkaan kestänyt kauan ja syy oli seuraava.
Tiedätte ehkä, että jokaisessa pikkukaupungissa löytyy — yhtä varmasti kuin siellä on tori, torninkello ja kaupungin puutarha, jossa herrat saavat punssia ja naiset marjamehua ja vettä — joku mahtaja, joka vähitellen on saavuttanut kaikkien luottamuksen. Miksi häneen luotetaan, sitä en tiedä, sillä ei suinkaan toinen ihminen ole enemmän luottamusta herättävä kuin toinenkaan sentähden että elää komeasti, on laajassa liikeyhteydessä, että häntä kutsutaan konsuliksi tai pankkitirehtöriksi ja että hän pistää nenänsä jokaiseen osakashankkeeseen kahdenkymmenen peninkulman alueella. Mutta niin asian laita kuitenkin on, sillä ihmiset ovat kuin suuri lammaslauma: mihin toinen rientää sijoittamaan rahojaan, sinne rientää toinenkin, ymmärtämättä asiaa niin rahtuakaan.
Niin tein minäkin, vanha hyvänsävyinen lammasparka. Siinä pikkukaupungissa, jossa elin, asui eräs pankkitirehtöri, joka nautti "yleistä luottamusta", joka loisti kuin kynttilä ystävien ja tuttavien keskuudessa ja hänen luonaan sijoitin minäkin vaivalla ansaitut rahani. Minun täytyy kumminkin puolustuksekseni mainita, että tämä herra — hänen nimeänsä en tahdo mainita, vaan kutsun häntä herra X, niinkuin olen nähnyt sanomalehdissä, kun henkilön nimeä ei mainita — oli harvinaisen rakastettava, ystävällinen ja luottamusta herättävä henkilö, hyvä köyhiä kohtaan ja aina avulias, niin että en minä nyt aivan ollut lammaslaumaliikkeessä.