Tästä minulla kuitenkaan ei ollut suurta iloa, kun eräänä päivänä, jonkun ajan tuskan ja levottomuuden perästä, minulle selvisi, että siitä vararikosta, johon herra X oli joutunut, minä en saisi enempää kuin 30 tai 40 prosenttia.
Häpeäkseni minun täytyy tunnustaa, ett'en kantanut tätä onnettomuutta niinkuin olisin toivonut voivani kantaa sen. Rukoilin yötä ja päivää voimia voidakseni antaa anteeksi, voidakseni taipua Jumalan tahdon alle, mutta liha ja veri nousi vastaan vastustamattomalla voimalla. Koko elämäni olin tehnyt työtä ja ollut puutteessa ja vihdoin saanut lepoa ja hauskuutta ja sitte 60 vuoden ikäisenä minun uudestaan piti ruveta "ansaitsemaan leipääni", ja tämä ei tapahtunut minulle oman huolimattomuuteni tai kykenemättömyyteni tähden, vaan toisten kevytmielisyyden takia, kun heillä ei ollut kunnian tuntoa.
Minun täytyi rajoittaa menoni entistäkin pienemmiksi, lopuilla rahoillani ostin pienen elinkoron ja menetin siis koko pääomani, jonka olin aikonut jättää perinnöksi veljeni lapsille, muita omaisia kuin minulla ei ollut. Sitte minun täytyi jättää asuntoni, hauska valoisa huoneeni, josta oli näköala virran yli, ja muutin pieneen ahtaaseen komeroon pihan puolella, missä en nähnyt aurinkoa enkä kuuta. Mutta vielä vaikeampi kuin huoneestani oli minun luopua eräästä toisesta nautinnosta. Minä olin väliin pitänyt pieniä kahvikutsuja kaupungin köyhille lapsille, oi, kuinka nuo pienet juhlat minusta olivat hauskoja, ne olivat iloni, elämäni valokohta, johon aina kaipauksella loin katseeni. Mutta ne olivat nyt mennyttä; ei minulla ollut varaa saada itsellenikään kuppia kunnollista kahvia, vaan sekoitin siihen rukiita saadakseni sen halvemmalla, saati sitte tarjota muille. Oi, te pienet kahvikekkerini, kuinka teitä kaipasin! Ja tämä kaikki sentähden, että olin uskonut rahani henkilölle, jolla oli yleistä luottamusta…
Aika kului kuitenkin hiljalleen ja vaikka minun olikin kovin vaikea taipua — sillä luonnostani olen kankea ja uppiniskainen — onnistui minun kuitenkin voittaa katkerat tunteeni ja sydämessäni suoda anteeksi sille, joka oli tuottanut minulle tämän onnettomuuden. Kymmenen vuotta elin tällaista elämää; olin siis seitsemänkymmenen vuoden vanha, kun eräänä päivänä sain kirjeen, joka minua suuresti hämmästytti. Se oli herra X:ltä. Hän oli taas, tiesin sen kyllä, päässyt jaloilleen ja ostanut maatilan parin peninkulman päässä kaupungista, siellä hän oleskeli perheineen. Kirje sisälsi päivälliskutsun hänen maatilalleen, ja kutsun alla oli luettavana sanat: "koska isännällä on hyvin tärkeä asia ilmoitettavana vierailleen, pyydetään, että he jos mahdollista eivät antaisi minkään estää tuloansa".
Tämä kirje tietystikin saattoi minut ihmettelemään ja kiihdytti mieltäni. Enpä minä usein saanut kirjeitä, saati sitte kirjeitä, joissa oli päivälliskutsu jo viikkoa aikaisemmin ja tuo salaperäinen lisäys kummastutti minua vielä enemmän. Aluksi aioin kieltäytyä tulemasta; kuinka saattaisin esiintyä vanhassa kuluneessa puvussani niin hienossa seurassa? Mutta pian kyllä huomasin, ett'en todenperäisesti aikonutkaan kieltäytyä ja kun istuin kutsukirje kädessä ja höpisin: "kuinka hän luulee, että sellainen köyhä raukka kuin minä tulisin hänen kutsuihinsa?", niin olin mielikuvituksessani jo siellä, palaen uteliasuudesta saada kuulla mitä hänellä oli ilmoitettavaa. En siis enää huolinut näytellä, vaan otin esiin 25 vuotta vanhan silkkileninkini, aloin parsia hihoja ja korjata hameen helmaa, hain vähän vanhaa pitsiä myssyyni ja pesin kaasuöljyllä parin valkosia hansikkaita, niin että koko huone ja piha tuli öljylle.
Sen viikon aikana en miettinyt mitään muuta kuin herra X:n kutsuja ja mitä hänellä olisi ilmoitettavaa. En voi sanoa aavistaneeni, mistä olisi kysymys, mutta aina väliin tunsin niin kummallisia ilon ja liikutuksen tunteita.
Se päivä koitti vihdoin, niinkuin kaikki muutkin päivät, joko me niitä toivomme tai pelkäämme. Kutsuihin minä menin laivalla, niinkuin monet muutkin vieraista. Laivasillalla olivat vaunut meitä vastassa, sillä talo oli vähän matkaa rannasta. Kaikki vieraat olivat harvapuheisia ja näyttivät vakavilta; ne jotka tunsivat toisensa, puhelivat vähäsen, toiset olivat ääneti ja mielessään kummastelivat kaiketi niinkuin minäkin mitä oli tuleva.
Perille tullessamme oli isäntä portailla vastassa ja tervehti ystävällisesti, mutta hänkin näytti totiselta, melkeinpä juhlalliselta. Itse hän oli leskimies, mutta hänellä oli luonaan eräs vanhanpuoleinen naissukulainen, joka hänkin tervehti meitä ystävällisesti. Melkein heti meitä kutsuttiin ruualle ja kullekin osoitettiin paikkansa. Minä sain naapurikseni erään vanhan kamreerin, jota vähän tunsin ennestään, erittäin olin ollut hänen kanssaan tekemisissä herra X:n vararikon aikana ja pian me olimme joutuneet vilkkaaseen keskusteluun. Mutta ei kumpikaan meistä kosketellut sitä asiaa, joka luultavasti oli ei ainoastaan meidän, vaan muidenkin mielessä, nimittäin näitä omituisia kutsuja ja tuota kummallista kutsukirjettä. Hienotunteisuutemme kaiketikin esti meitä siitä puhumasta.
Pöydässä oli jotenkin jäykkää. Isäntä oli hajamielinen, toisinaan näytti hän liikutetulta, niinkuin hänen olisi ollut vaikea pidättää kyyneleitä.
Vihdoin tuli jälkiruoka; herra X nousi äkkiä ylös, aivan kalpeana ja huomasin että kätensä vapisi kuu hän tarttui tuolin nojaan. Päätään nyökäyttäen antoi hän palvelijalle merkin tarjota viimeinen "ruokalaji", jonka hän otti esiin taskustaan ja asetti hopeatarjottimelle, joka oli palvelijan kädessä. Tämä oli varmaankin kummallisin jälkiruoka, mitä milloinkaan on tarjottu, jokainen vieras sai nimittäin sinetillä varustetun kirjeen. Palvelija kuljetti nyt tarjotinta ympäri pöytää ja jokainen otti kirjeen, jolla oli hänen päällekirjoituksensa. Oli juhlallisen hiljaista ja luulen että me kaikki, sekä vanhat että keski-ikäiset, näytimme yhtä liikutetuilta kuin isäntä itse, ainakin vapisi minun käteni niin, että kirje tuskin siinä pysyi.