— Niin, ja me olemme nyt jo niin monta päivää olleet täällä teidän vaivoinanne, sanoi Gabriel, — että, miten nyt suoriumme…?
— Älkää turhia… ei sanaakaan enempää, vastasi Erik-Anders, meren selällä ovat kaikki veljeksiä. Niin se ainakin minusta tuntuu. Olemmehan yhdessä olleet hädässä…
Samassa tuli emäntä ja otti myös osaa puheeseen.
— Vai pitää teidän nyt lähteä, sanoi hän, — minä oikein kiivaasti sanoisin vastaan, mutta kun me asumme näin etäällä ulkona eikä tiedä minkälainen talvikaan tulee, päästäänkö moneen viikkoon, kenties kuukauteen mantereelle, eikä meillä ole ruokavaroja hankittuna kuin töin tuskin omalle perheelle, niin… eivät ne itsellekään riitä koko talveksi suinkaan… ja välistä on niinkin käynyt, ettei koko talvena ole mantereelle päästy…
— Niin, sanoi Gabriel, — kyllä me nyt lähdemme, ties miten huomenna pääsisimme, ja tietysti mekin haluamme kotiin jouluksi.
Tengström ja Gadolin, jotka olivat käyneet jäätä koettelemassa, astuivat nyt sisään. He sanoivat luistinkelin mainioksi.
Emäntä laittoi vielä suuruksen vieraille, jotka söivät hyvillä mielin, kun pääsivät lähtemään.
Syötyään he kiittivät ja sanoivat hyvästit ystävälliselle perheelle. Emäntä vaati heitä vielä ottamaan ison kappaleen pehmeää leipää ja lihaviipaleen kunkin taskuunsa.
Kun pikku Anders-Petteri tuli kättä lyömään jäähyväisiksi, sai hän herroilta kultakin kiiltävän riksin joululahjaksi, josta hän tuli niin iloiseksi, ettei muistanut kiittää ennenkuin äiti, häntä niskasta painaen, tiuskaisi:
— Etkös kiitäkään, möhlö?