— Eikä tuossa liiaksi olisikaan syödä, huomautti Gadolin. — Vatsani tuntuu niin tyhjältä ja vonkuu pahoin.
— Ei veikko, vastasi Gabriel hymyillen Tengströmin sanoille, toimia meidän pitää huomisen hyväksi ja ahkerasti pitääkin, mutta surun saamme heittää Herran haltuun. Ja nyt kuuluu varojen säästäminen asiaan, mutta liika vaarojen otaksuminen siinä, missä niitä ei vielä ole, on surua.
— Niin, ja on sillä vielä toinenkin nimi.
— Mikä?
— Pelko.
— Luullakseni ei meistä kukaan ansaitse tuota moitetta.
— Varmaankaan ei, mutta minä tarkoitan että varovaisuus ja pelko useinkin näyttävät olevan sukua.
— Samoin kuin urheus ja rohkeuskin.
— Niin — mutta eikö koko tämä meidän retkemme ole paljasta uhkarohkeutta?
— Ei, vastasi Gabriel vakavasti. — Herra tietää itse kuinka välttämätön tämä minun matkani on ollut; minä en ole tehnyt sitä uhkarohkeudesta, en edes urheilunhalustakaan… Tahdoin vain antaa äidilleni joululahjaksi pojan valmiina pappina.