— Siltä näyttää, sanoi Gadolin, — tämä ei ole hupainen näky. Mikä nyt neuvoksi?
— Turvataan Jumalaan! vastasi Gabriel sangen vakavana.
— Niin, sanoi Tengström, — rukoile Jumalaa ja kuole!
— Mutta, sanoi Gabriel, — Hän voi meidät hengissäkin täältä pelastaa.
— Tietysti, jos Hän tahtoo. Mutta tuuli on idässä, ja pian sataa; tätä säätä voi kestää viikon päivät. Noh, täytyyhän kerran kumminkin kuolla… Siispä veikot, katsokaamme kuoloa silmiin kuin miehet.
Gabriel hymyili nuorukaisen uljaalle päätökselle. Kokoiltuaan puita tarpeeksi he menivät sisään ja tekivät tulen pesään.
— Veikot, sanoi Gabriel, joka istui kiskomassa päreitä, minä esittelen, että ruokavaran mitä meillä on, pitää riittää kaksi päivää… Käyköön sitten miten Jumala tahtoo.
Tähän ehdotukseen suostuivat toisetkin heti ja nyt siis syötiin aamiainen: suupala leipää ja hitunen lihaa…
Päivällä Gabriel rupesi tarkastamaan saunaa, eikö missään nurkassa olisi ruokavaroja kätkettynä. Parven alla peränurkassa, kiukaan varjossa, oli läjä vanhoja verkkoja; niitä hän rupesi nyt sieltä vetämään ulos. Heti tulivat Gadolin ja Tengströmkin hänelle avuksi, ja tarkasti tutkittiin koko kasa, pohjaan saakka, mutta ei mitään löytynyt. Nurkka oli ihan tyhjä.
Syvä huokaus purkausi Gabrielin rinnasta. Pettymyksen tunne täytti toisetkin.