Tuli palaa pesässä, liekit hyppivät iloisesti niinkuin pienet poikaset.
— Onhan tuo tuli ihmeellinen Jumalan lahja, sanoo Gabriel, todellinen kuva Jumalan rakkaudesta, lämpö ja valo.
— Unohdatteko, kysyi Tengström, — tulen hävitysvoiman?
— En, enkä Herrankaan vanhurskautta, mutta minä tahdon ajatella Hänen rakkauttaan ja muistella kaikkea sitä hyvää, mitä Hän minun sielulleni on tehnyt.
Toiset eivät siihen vastanneet mitään ja puhe taukosi. Äänettöminä he kaikki istuivat ja katselivat tuleen, ikäänkuin odottaisivat sieltä joitakin tietoja saavansa.
— Veikot, aloitti taas Gabriel hetken kuluttua katkenneen puheen, — muistatteko mikä ilta tänään on?
— Minä, sanoi Gadolin, — en enää muista ajan kulkuakaan.
— On jouluaattoilta, luulen, sanoi Tengström, — surkea joululahja edessämme — nälkäkuolema…
Nyt rupesi Gabriel puhumaan. Hän oli pappi, ja hän oli sydämen ääntä seuraten valinnut virkansa. Edellisinä päivinä oli hänenkin sielunsa ollut kuin sumun verhoamana, hänkin oli taistellut toivottomuuden ja epäilyksen kanssa, mutta nyt, kun hän muisteli päivän kalleutta ja myös sitä kallista virkaa, johon hänet vastikään oli vihitty, samoinkuin sitä vastuunalaisuutta, jonka Herra varmaankin oli hänelle pannut toverienkin suhteen, elpyi hänessä taaskin usko ja toivo Jumalan apuun. Hän puhui palavin sanoin joulun merkityksestä, Jumalan kaikkivaltiaasta voimasta sekä tahdosta rakkaudessaan syntisiä vastaanottaa ja pelastaa hädästä.
— Ei, hän sanoi, — Herra ei lähetä meille "nälkäkuolemaa joululahjaksi", sillä meillekin on lapsi syntynyt ja poika on meille annettu, jonka hartioilla herruus on. Astukaamme siis edes uskalluksella ja yhdistykäämme tänä kalliina iltana Herralta apua anomaan.