Mutta Gabriel ei kuunnellut. Hänellä paloi jo tuli päreessä, jonka hän pisti kiukaan kulmaan. Sitten hän rupesi taaskin repimään verkkoja nurkasta ulos.
Toverit nauroivat "Bergelinin tutkimusretkelle". Tengström oli herättänyt Gadolinin ja vaikka nälkä kiusasi heitä ankarasti, oli tuo kuitenkin heistä niin hupaista, etteivät he voineet pidättää nauruaan.
Gabriel on ajanut verkot keskelle lattiaa. Nurkka on tyhjä. Hän pudistelee nyt verkot yksitellen, jotta niistä neulanenkin varisisi. Ei mitään.
Hän istahtaa rahille uupuneena. Siinä istuu hän nyt ja miettii: pitihän tuo nyt muutenkin tietää mahdottomaksi. Mutta hän muisteli vielä noita äsken kuultuja sanoja. Tuo ääni oli ollut niin selvä, vakaa ja laupias, hän oli sen niin selvästi kuullutkin viime kerralla. Ei, se ei voinut pettää. Hän ei voi uskoa nyt omia aistimiaan, ei ymmärrystäänkään, vika täytyy nyt olla hänessä itsessään, ettei hän löydä, sillä leipää ja juurikkaita täytyy olla siellä nurkassa.
Hän nousee istualtaan, ottaa päreen käteensä oikein läheltä katsoakseen, vaikka hän kyllä etempääkin näkee ja on käsin koettanutkin, että nurkka on tyhjä; mutta hän ei tahdo pettyä toivossaan. Ei mitään.
Mutta tuo leveä lattianparsi tuolla seinämällä, nurkassa kiukaan varjossa, se ei käy päähän asti se on jatkettu lyhyellä laudankappaleella. Hän kiskoo sen siitä ylös. Ja mitä näkee hän siellä? Vähäisen kuopan, jossa on vanha, pienoinen konttirääsy ja siinä — kaksi leipää ja kolme isoa juurikasta!
— Kaikkivaltias Jumala! huudahtaa hän heittäytyen polvilleen ja itkien kuin lapsi.
— Veljet! Nouskaa ylös kiittämään taivaallista Isäämme ja — syömään!
Hänen äänensä vapisi liikutuksesta.
Toverit eivät tarvitse kahta kutsua.