— Eikö siellä syyskaudella neuvotellessa ollut mitään puhetta suuresta adressista? kiiruhdin kysymään.
— Oli kyllä, mutta on mahdoton saada sitä toimeen, sitä ei voida saada alkuunkaan. Anomuksen täytyy lähteä kansasta. Mutta Suomen kansa on vielä niin kehittymätöntä, ettei se ymmärrä asiaa. Ja jos joku ymmärtääkin, niin ei rohkene esiintyä. Tuskinpa löytyy rahvaanmiestä, joka panisi asian alkuun.
— Pitääkö sen ehdottomasti olla mies, eikö nainen sitä saa pyytää?
(Naisilla ei silloin vielä ollut äänioikeutta.)
— Saa kyllä nainenkin. Miksei.
Nousin ylös, tartuin hänen käteensä ja sanoin:
— Minä olen sillä mielellä lähtenyt kotoani kahlaamaan, että pyydän teitä, herra rovasti, esittämään valtiopäivillä anomuksen kansalaisadressin kirjoittamisesta Hänen Majesteetilleen, jotta hallitsija saa tiedon kansan mielipiteistä.
— Kiitän teitä! sanoi rovasti ystävällisesti kättäni puristaen. — Kyllä vien teidän anomuksenne varmasti perille, mutta luuletteko sen voivan menestyä? Kun kenraalikuvernööri Bobrikoff saa siitä tiedon, niin hän estää sen heti. Sitä ei rohkene silloin kukaan allekirjoittaa.
— Mutta jos se tehdään hänen tietämättään?
— Miten se olisi mahdollista? Jokainen sanomalehti kiiruhtaa heti julkaisemaan uutisen.
— Tietystikin. Olen tätä asiaa miettinyt pitkin päivää. On kai siellä joka lehdellä kirjeenvaihtajansa, otaksun?