— On kyllä. Mitä sitten?
— Kutsukaa ne kaikki koolle ja kehottakaa heitä heti lähettämään tieto lehdelleen siitä, että suuri adressi aiotaan saada aikaan, ja samalla varoittamaan lehtiään, jotteivät ilmaise asiaa, ennenkuin adressi on allekirjoitettu koko maassa.
— Ja luuletteko, että useat sadat sanomalehtimiehet vaikenevat ja asia siten pysyy salassa?
— Eikö valtiopäivämiehilläkin joskus ole yhteisiä salaisuuksia?
— On tietysti, mutta ne ovat valtiopäivämiehiä ne, valantehneitä miehiä, joita elähdyttää isänmaanrakkaus.
— Minä uskon kuitenkin, että sanomalehtimiehetkin rakastavat isänmaataan ja että he siis voivat vaieta muutaman päivän, vaikka eivät olekaan valantehneitä. Voitaisiin koettaa ja jättää asian onnistuminen Jumalan haltuun.
— Niin, voidaanhan koettaa, mutta en minä siitä paljoa toivo. Tuskinpa manifestia otetaan takaisin, kun se kerran on julkaistu. Ja otettaneenko adressi vastaankaan…
— En minäkään manifestin peruuttamiseen usko, mutta jos saamme suuren adressin aikaan, niin on siitä sittenkin hyötyä, otettaneen tuo vastaan tai ei.
— En tiedä mitä hyötyä siitä juuri olisi.
— Ulkomaat eivät tiedä meistä nyt vielä juuri mitään. Ja kun Bobrikoff on sähköttänyt, että me tyytyväisesti alistumme, uskovat ne tietysti sen, mutta jos me saamme suuren adressin toimeen, niin nähdään ulkomailla, että B:n sähkösanoma sisälsi suuren valtiollisen valheen! Onhan tämä jo jotain ja siinä on alku enempään.