— Niin tosin, alku enempään siinä on, mutta Jumala yksin tietää mihin. Enkä minäkään näe muuta neuvoa nyt kuin että kansa itse puhuu, mutta Suomen seurakunnat ovat monetkin niin etäällä ja harvaan asuttuja, että niihin on vaikea aikanaan saada tietoa asiasta.
— Kuitenkin, koska joka seurakunnalla on pappissäädyssä edustajansa, voivat nämät heti, kun asia on päätetty panna toimeen, lähettää niille seurakunnille, joiden edustajia he ovat, tiedon siitä. Sitten yhtenä ja samana sunnuntaina kuuluttaa pappi joka Suomen kirkossa kansalaiskokouksen koolle. Kokouksessa luetaan postissa Helsingistä saapunut valtiopäivillä laadittu Suomen kansan adressi Hallitsijalle. Samalla seuraavat tarvittavat paperit allekirjoitettaviksi tahi kaavakkeet niihin. Näin esittelin innoissani asiaani ja hyvästellessäni rovastia toivotimme Jumalan siunausta yhteiselle yrityksellemme.
* * * * *
Adressi oli allekirjoitettu. Siitä ei tullutkaan suuri, vaan Suomen silloisiin oloihin nähden oikein suuren suuri.
Salaa liikkuivat venäläiset provokaattorit puuhasivat vasta-adressin toimessa. Tämän puuhan johtaja oli täällä eräs kauppias, karjalainen ja Venäjän alamainen, tunnettu Ville nimellä. Koko vasta-adressin homma kuoli kuitenkin sauhuun, sitä ei saatu oikein alullekaan.
Suuren adressin allekirjoittamisen aikana koetti Ville puodissaan pelotella ostajia: — Menkää nyt, sanoi hän, — ja piirtäkää nimenne sen adressin alle, niin pääsette Siperiaan.
Ihmiset nauroivat hänen puheitaan, mutta toiset taaskin olivat epäilevällä kannalla ja pitivät varmempana olla kirjoittamatta. Tämmöistä kuului vähän joka puolelta maata. Mutta vapauden virtaus oli siksi voimakas, ettei se ollut ehkäistävissä. Adressi saatiin pian allekirjoitetuksi ja lähetettiin Helsinkiin. Ja samalla kuin postitse tuli tieto, että adressi oli onnellisesti saapunut Helsinkiin, seurasi myöskin kenraalikuvernöörin tiedustelu sanomalehtien ja viranomaisten kautta siitä, miten suuri adressi oli pantu alulle, sillä hän ei voinut uskoa sitä kansasta lähteneeksi. Hän vaati sentähden selitystä. Tämä hänen ankara tiedustelunsa pakotti minun taaskin ponnistautumaan uuteen yritykseen. Oliko adressin pyytäjiä montakin? Sitä en voinut tietää, tiesin ainoastaan, että ainakin minä olin sitä pyytänyt. Tätä tekoani en suinkaan katunut, olisin ollut valmis uudestaan sen tekemään, jos se olisi vielä tekemättä. Nyt oli vain tarpeen antaa B:lle täysin ymmärrettävä vastaus hänen kysymykseensä. Eniten kaikesta pelotti minua se, että hän tuolla tekosyyllään, ettei muka adressi ollut kansasta lähtenyt, ehkä voisi estää sen perille viemisen. Sen lopullinen kohtalo ei minua paljoa huolestuttanut. Asia oli selvänä edessäni: nyt pitää ehdottomasti kansan antaa vastaus. Ja kun minulla itselläni oli osa tässä kysymyksessä, niin ymmärsin, että juuri minun velvollisuuteni olisi sanoa jotain nyt, mutta mitä? ja miten?
Olin kovin levoton koko aamupuolen päivää. Ihmisiä kävi luonani ja he tekivät kysymyksiä lehtien suhteen. Eräs eukko pyysi minun kirjoittamaan ruotsalaisen kirjeen hänen puolestaan. Sanoin etten ehtisi nyt. — Eipä teillä näy olevan mitään tekemistä, tokaisi eukko, — istuitte jo siinä, kun minä tulin, ettekä mitään tehnyt, kuinka teillä nyt niin kiire on? Ja minä voin odottaakin, minulla on kudin. Hän otti kutimen esiin. Näin, että hän oli varustautunut minun estelemisiäni vastaan. Kirjoitin siis hänen kirjeensä, jotta pääsisin hänestä.
Ajattelin eukon lähdettyä kirjoittaa jotain "Satakuntaan", jota lehteä silloin tilasin. Mutta siitä ei tullut silloin mitään. Käsitin, että se olisi kuin laumasta erilleen joutuneen lampaan määkiminen, joka ei muun lauman kulkua muuta.
Tiesin, että minä kansannaisena — joka käsittää isänmaansa valtiollisen aseman, sen oikeudet ja velvollisuudet ja niitä muistaen rohkenee niihin koskettaa, — myöskin olin täysin oikeutettu sen tekemään. Mutta mikä oli valittava lähtökohdaksi?