— On parasta, ajattelin, — että luen jonkun psalmin; se viihdyttää mieltäni, nyt en voi mitään ajatella.
Panin kynän pois, otin pyhän kirjan esiin ja rupesin lukemaan.
Se rauhoitti mieltäni ja lukiessani sain uuden aatteen. Minun ei
tarvinnut enää kysyä, mitä teen. Minulle selvisi, että kirjoitan
Turun ja Porin läänin maaherralle kirjeen.
Tavallisia alku- ja loppusanelmia lukuunottamatta koski sen sisällys tietystikin suurta adressia. Lausuin julki tyytyväisyyteni siitä, että kenraalikuvernööri oli itse tahtonut ottaa selkoa, onko adressin takana todellakin kansan ääni? Kerroin lyhyesti, että Ville-kauppias oli koettanut estää adressin allekirjoittamista, jopa Siperialla ihmisiä pelotellen. Hänen vasta-adressipuuhastaan en maininnut mitään. Käsitin, ettei tämä sittenkään menisi seurauksitta. En olisi halunnut tuosta hänen Siperia-jutustaankaan puhua, mutta sehän paljasti ainakin vähän sitä hämärässä kiertävää agiteerausliikettä, joka ei ruplia surkeillut.
Lopuksi pyysin, että maaherra huolehtisi siitä, että kenraalikuvernööri saisi tiedon tästä ja varsinkin siitä, että hyvin monet olivat pahoillaan, etteivät tietäneet allekirjoituksesta, ennenkuin se jo oli suoritettu ja adressi lähetetty. Sentähden, jos olisi mahdollista, pitäisi adressin allekirjoitusta vielä jatkaa; se olisi todistuksena Suomen kansan uskollisuudesta ja luottamuksesta hallitsijaansa kohtaan.
Konseptin kirjoitettuani kiiruhdin lähellä olevaan postitoimistoon. Oli jo myöhäinen ilta. Sain siellä tiedon että posti pidetään auki kello kahteentoista. Neljännestä vailla 12 lähdin kirjeineni sinne ja ystävällinen neiti sanoi hymyillen: — Kirjeenne lähtee nyt heti matkaan.
Muutamia päiviä tämän jälkeen tuli se yllätys, että kirjeeni oli "Nya Pressenissä" painettuna. Tämä oli enemmän kuin olin rohjennut toivoakaan, sillä ymmärsin, että se herättäisi vastakaikua koko maassa. Toisena päivänä toi posti "Suomettaren", jossa oli käännös siitä, ja sitten niin ruotsinkieliset kuin suomenkielisetkin lehdet ottivat sen palstoilleen tai kertoivat siitä. Kaikki tapahtui samalla viikolla. Mutta sitten seurasi heti toinen kohtaus tässä näytöksessä.
Kun Ville-kauppias oli "Satakunnasta" lukenut kirjeeni, äkämystyi hän siitä ja kirjoitti pitkän "Vastine"-nimisen puolustuskirjeen lehteen. "Suomettareen" hän lähetti vielä pitemmän vastineen.
Jos sivuutamme hänen mielenpurkauksensa, sisälsi se minua vastaan kohdistetun syytöksen siitä, että, kuten hän väitti, olin loukannut hänen kunniaansa valheellisesti kertomalla kuvernöörille ja sanomalehdissä, että hän oli uhannut ihmisiä Siperialla ja että olin muka tehnyt sen nimettömästi. Näistä uhkasi hän nyt minua käräjillä, sakolla, edesvastuulla ym., niinikään hän vaati, että julkaisen nimeni sanomalehdessä vaikka hän sen muka muutenkin tietää. Ja miksi ei olisi tietänytkin.
Mutta ymmärtäähän jokainen järkevä ihminen, etten minä ollut voinut kirjoittaa kuvernöörille (kenraali Vilhem von Kraemerille) nimetöntä kirjettä. Siinä oli ollut täydellinen allekirjoitus, vaikka herra kenraali hienosti sivistyneenä miehenä poisti siitä nimen jättäen ainoastaan "arvonimen" En folkets kvinna (kansannainen), joksi allekirjoituksessa olin itseni ilmoittanut. Ja enhän tätä kirjoitustani ollut salassa pidettäväksi aikonutkaan, koska kuvernöörin välityksellä pyysin sen saattamista kenraalikuvernöörin tietoon.
Tämä julkinen syytös vaati minun puoleltani vastausta. Sitä en kuitenkaan kohta ensi päivinä voinut antaa. Kirkonkylässä, jossa kaikki oli tapahtunut, oltiin nyt vallan tietämättömiä asiasta. Sentähden täytyi hankkia tietoja sivukylistä. Näin kului aikaa viikon päivät.