Hän oli taivaalliselta isältä anonut sielunvoimaa, mielentyyneyttä ja sydämen uskallusta, miehelleen, lapsilleen ja itselleen, ja ilokseen hän näki miehensä rauhalliset kasvot sisäisen valon kirkastamina, kun hän nyt siinä seisoi akkunan luona ja katseli taivasta kohden ikäänkuin tahtoen sanoa: — Niin, Isä, se oli Sinun hyvä tahtosi.
Ja Gabriel, tuo sorea nuorukainen, hän oli ihan tyyni ja tyytyväisen näköinen, vaikka sangen vakava. Hän oli tyytyväinen saadessaan uhrata osan nuoruudestaan isänsä hyväksi. Hänen kasvoissaan ilmeni päättäväisyys ja mielenlujuus. Hän oli äkkiä miehistynyt, varttunut jäntevämmäksi, aivan kuin hän olisi ollut entistään pitempi ja ryhdikkäämpi, täysi mies jo.
Äiti katseli häntä hyvillään.
Ingridkin, jolle vanhemmat nyt aamulla olivat ilmoittaneet pelkonsa, jottei lapsiraukka, jos heidän pahat enteensä toteutuisivat, silloin pahoin pelästyisi, oli levollinen samoinkuin vanhemmat ja velikin. Hänenkin katseensa tunkeutui tuonne pilvien yläpuolelle, sielun siivet kohosivat sinne, minne hän illalla sanoikin niiden lennon kantavan… Ainoastaan kalpeus kaikkien kasvoilla ilmaisi mielen jännitystä.
* * * * *
Aika kului vitkaan, kello on seitsemän. Nyt kattaa Vappu suuruspöydän ja hänen tätä tehdessään tahdomme esittää hänetkin. Hän on valkotukkainen, punaposkinen, lyhyt ja jykevä tyllerö. Hän on Hämeestä kotoisin, noin kaksikymmenvuotias herttainen tyttö.
Perhe kävi pöytään.
Ingrid luki tavanmukaisen rukouksen. Mutta ei kellekään heistä tahtonut ruoka oikein maistua, vaikka he toistensa vuoksi melkein pakottautuivat edes vähän syömään. Pian lopetettiinkin ateria ja Ingrid luki taaskin kiitoksen.
Vappu korjasi Ingridin kanssa pöydän.
Päivä alkoi olla jo puolessa. Rouva istui ja luki itsekseen. Pastori seisoi tielle päin antavan ikkunan luona.