Tulipalo houkutteli vihdoin ihmisiä metsästä kylään katsomaan. Tuli oli jo perinjuurin tuhonnut asuinhuonerivin heidän tullessaan, mutta navetan puoli vielä paloi. Aittarivi, johon kuului kaksi aittaa, toinen jyviä ja toinen kaloja, lihoja ym. varten, seisoi etäämpänä toisella puolen tietä ja tuulen yläpuolella se oli jäänyt syttymättä. Näytti siltä, että ainoastaan asuinhuoneet oli sytytetty, koska ne olivat ensin ehtineet palaa loppuun.
Lähelle tultuaan näkivät he rouvan makaavan hengetönnä ja verissään portaalla, joka yhdisti aitat. Tyyni rauha kuvastui hänen kuolemaan jäykistyneillä kasvoillaan, valjenneet huulet olivat puoliavoinna kuin hyvästiä sanoen. Kaikesta päättäen oli kuolema hänet äkisti kohdannut, sillä tikarin isku oli käynyt sydämeen ja ruumis oli jo illan viileydestä jäähtynyt.
Miehet nostivat ruumiin aittaan ja yksimielisesti päätettiin toimittaa ruumis kunnialla hautaan. Sunnuntaina sitten, kun oli saatu tieto, että venäläiset olivat jo muualle siirtyneet, seurasi kellojen soidessa suuri surusaattoa yksinkertaista ruumiskirstua, joka kätki rouva Oreliuksen maahan kuuluvan osan Rantasalmen kalmistoon.
5.
Isä, isä, herää nyt toki. Herrajesta, ketä nyt tulee? Ne ajoivat pihaan niin kovaa vauhtia että minä ihan pelästyin. Ne ovat varmaankin ryssiä.
— Hä, ryssiäkö? Missä? kysyi isäntä, joka juuri heräsi.
— Pihassa kai, kun juuri tulivat ajaen.
— Onko niitä montakin hevosta?
— En minä tiedä, montako niitä on, en minä rohkene mennä akkunaan, nouse itse katsomaan.
Isäntä kömpi kiireesti ylös ja läheni varovasti akkunapieltä ja tähysti siitä ulos. Tallin edessä hän näki hevosen rattaineen. Kaksi tyttöä asteli sieltä poikki pihan tupaa kohden.