— Missä sinä kaupungissa näin keskellä vuotta kunnollisen paikan saat? Kai niitä jokunen on piikansa poiskin ajanut, mutta luuletkos sellaisia emäntiä niin hyviksi? Etkä kehtaa vielä syksyllä niin lyhyeltä palvelusajalta muuttaa, ja saat silloin palvella pahaa emäntää kokonaisen vuoden lisäksi.
— Tottahan se on mitä sanotte. Mutta ehkäpä siellä saan muuten työtä ja otan pestin syksyksi.
— Työnhakijoita on paljon nykyaikana, niitä kun kokoontuu pakolaisiakin sinne, ja antajia on vähän. Tuhmasti teet, jollet jää. Meidän ei ole tarvinnut kahta piikaa pitää, kun Saara Liisa on ollut kotona, mutta nyt täytyy ottaa toinen, kun se naitiin tästä. Isä olikin nyrpeä, kun juuri työn ajaksi lähti, mutta vävymies tarvitsi hänkin emännän taloon ja minä sanoin: anna mennä miehelle niin kauan kuin kelpaa, harvoin semmoinen kauppa toiste onkaan tarjolla, kaipa me saamme piian jostakin. Ja nyt tulit sinä juuri kuin kutsuttuna. Jää vain, et kadu suinkaan, meillä ovat aina piiat pysyneet siksi kun ovat naimisiin päässeet. Maija-Kaisakin tuolla on jo neljättä vuotta, ja silläkin on jo sulhanen. Ja ehkäpä sinäkin täällä miehen saisit.
— Onhan se niinkin, myönteli Vappu hymyillen, — mutta, lisäsi hän vakavammin, — ei minun auta jääminen. Jos ei tuota tyttöä olisi… mutta… Kyllä me vain menemme.
— Ei, Vappu, sanoi Ingrid, joka vaiti istuen oli kuunnellut tätä keskustelua, — ei sinun minun vuokseni tarvitse Hämeenlinnaan tulla, jos et sinä sinne halua. Minä kyllä löydän kaupungin yksinkin.
— Haluako? Eipä ei, mutta…
— Se on oikein, sanoi emäntä Ingridille, — miksei nyt noin iso tyttö kaupunkia itse löytäisi?
— Ei, ei, huudahti Vappu, — en minä Inkeriä yksin laske.
— Olisitkos muuten mielelläsi täällä? kysyi Ingrid.
— Olisinpa kyllä, mutta… mutta, en jätä sinua. Ei puhuta siitä nyt enää.