— Söit niin vähän illallakin, sanoi hän.
Ingrid kiitti ja kääri ne esiliinaansa, jossa kirjakin oli. Sitten heitti hän hyvästit emännälle ja pyysi sanomaan Vapulle terveisensä ja ettei häntä tarvitse surra, kyllä hän perille pääsee.
* * * * *
Askel askeleelta, hitaasti, mutta varmasti kuluu matka.
Linnut heräävät vähitellen, metsä kaikuu tuhansista helkkyvistä sävelistä ja viileä aamutuuli käy yli seudun. Siellä ja täällä rapsahtelee metsässä, metsänväen herätessä lyhyestä unestaan. Aamurusko purppuroi itäisen taivaan, kesäisen yön kevyet varjot haihtuvat värähdellen ja aurinko on purppurapeittojen alta nostanut päänsä ja kiipeää jo korkealle puitten latvoihin. Uusi päivä on alkanut.
Ingrid käy eteenpäin, kärryjä edellään työntäen. Väliin hän taas laskee kätensä ristiin ruukun laidalle ja nojaa päänsä siihen, niinkuin äitikin eronhetkenä oli tehnyt. Hän itkee vähän, mutta hänen surunsa on tyyntä ja hiljaista. Täällä suloisessa vapaassa luonnossa ei tunnu yksinäisyys niin painostavalta kuin outojen ihmisten joukossa.
Väliin hän aukaisee kirjankin. Se avautuu niistä kohdin, joita äiti mieluimmin ja sentähden useimmin luki. Hän tuntee paikan, muistaa sanat. Muistaa miten äiti ne luki. Äidin sointuvan äänen paino tuntuu vielä verhoutuvan sanojen sisällykseen.
Mutta levähdettyään lähtee hän taaskin kärryjään työntämään. Pistää siinä tien varressa siellä ja täällä mansikkakin silmään ja niitä noukkiessaan muistaa hän, kuinka hän poimi viime mansikat isälleen, ja kuinka isä niitä syödessään huokasi. Mutta ei jouda kauan aikailla, eihän tiedä, koska vihollisjoukko tästäkin ohitse kulkee. Jos hän tahtoo, vanhempainsa tahtoa noudattaen, päästä Hämeenlinnaan.
Toista peninkulmaa on jo kuljettuna viimeisestä yöpaikasta. Hän tuntee väsymystä, sillä aurinko paistaa kuumasti, tie on huonoa, toinen pyöristä remppaa ja ruukku on raskas. Hän pyyhkii hikeä otsaltaan ja työntää.
Siinä tulee tienhaara eteen. Toiselta tieltä kuuluu kärryjen kolinaa. Ingrid kuuntelee. — Kätkeydynkö? ajattelee hän. — Eihän vihollisia liene?