Hän kuuntelee jännittyneenä. Se ajaa hiljaa ja on yksinäinen hevonen. Mutta vihollisethan ajavat joukoissa ja kulkevat kovaa. Ja tässä olisi vaikea saada kärryt ruukkuineen metsään, eikä hän jätä niitä, vaan kulkee pysähtymättä eteenpäin.
Vanha mies sieltä ajaa kolistelee ja näkee puolikasvuisen tuntemattoman tytön työntävän isoa saviastiaa huonoilla kärryillä. Ukon uteliaisuus herää, hän napsauttaa hevostaan pienellä vitsalla ja saavuttaa pian Ingridin. Hän pidättää hevostaan. Ingrid kääntää häneen kalpeat kasvonsa ja tervehtii. Hän onkin jo väistynyt syrjään, antaakseen ajajalle tietä.
— Mistä, kaukaako olet? kysyy ukko, vastattuaan tervehdykseen.
— Rantasalmelta.
— Rantasalmelta! Kenenkä, tuota, minkälaisen lapsia sieltä? utelee ukko.
— Papin.
— Vai papin… Ovatkohan haltijasi kuolleet? Nyt kertoi Ingrid lyhyesti surullisen tarinansa.
— Vai niin, vai niin, vai ovat sielläkin niin mellastaneet. Mikähän loppu lienee? Mahtavatko tännekin tulla?… Taloni on tässä vähän matkaa vain… Kuule, minäkin matkustan kaupunkiin, nouse nyt tänne kärryilleni, niin pääset hevosella lopun matkaa, ethän sinä paljon paina ja kyllä tuo ruukkukin…
Ingrid kiitti ja yritti nostaa ruukkua rattailla.
— Odotas lapsi, ethän sinä sitä jaksa, minä tulen alas nostamaan.