— Kansliassa?
— On paras, että puhun teille koko asian, sanoi rovasti — tiedän, että voitte tarvittaessa vaieta. Ja onhan se oma asiannekin. Se on painuva kiinteästi mieleenne.
Kiitin häntä ja hän kertoi miten santarmien matka oli tullut muutamien tuttujen valtiopäivämiesten tietoon erään kenraalikuvernöörin kielenkääntäjän välityksellä ja mihin varokeinoihin oli sen johdosta ryhdytty. — Pidimme, sanoi rovasti Heman, — pienen neuvottelun. Meillä oli kiire, istunnon piti pian alkaa. Päätettiin lähettää sähkösanoma maaherralle Turkuun, että hän tietäisi ryhtyä tarpeellisiin toimiin. Panimme kukin 5 mk kasaan ja sähkötimme. Sitten alkoi heti istunto. Useita kertoja me siitä vielä keskustelimme. Otaksuimme, että santarmit lähetetään uudestaan Merikarvialle. Se herätti meissä yleistä levottomuutta, että "kansannaisen" vastaus kauppiaan uhkaavaan kirjeeseen viipyi. Mutta kun se sitten saapui evästettynä tiedolla neljästä todistajasta, niin käsitti meistä jokainen, että se kysymys oli ratkaistu. Tätä tietoa odottaessamme olimme päättäneet heti lähettää teidät Tukholmaan, muka silmien parannukselle. Siellä olisimme kyllä pitäneet teistä huolen. Mutta parempi on, ettei teidän tarvitse isänmaata jättää. Kun elätte hiljaisuudessa, kansannaisena, ei teitä ylempänä huomatakaan. Ja voitte siten vielä edelleen jatkaa työtänne, lopetti rovasti. Minulle on tämä pieni kohtaus elämässäni ollut suuriarvoinen muisto, sillä sain siinä tilaisuuden ilmaista näkyvällä tavalla isänmaallista tunnettani ja mielialaani ja olla siten kortena keossa.
7.
KALEVALA-TUTKIMUKSIA
Olen jo aikaisemmin maininnut, että vanha rouva Bergelin tutustutti minut jo aivan pienenä tyttönä Kalevalan runoihin, jotka hän osasi melkein kaikki ulkoa. Hänen muistissaan oli sitäpaitsi säilynyt monia toisintoja suomalaisista kansanrunoelmista ja kansantarinoista. Nämä kaikki olivat erittäin haluttua joutohetkien huvitusta ja kiinnittivät harrastukseni pysyväisesti kansan runotuotteiden tutkimiseen. Vaikkei minulla ollutkaan mitään kirjallisia apukeinoja käytettävänäni, olen pitkin elämääni tehnyt havaintoja kansan keskuudessa vielä tavattavista taioista, loitsuista ym. Sen verran olen myöskin voinut seurata tieteellistä työtä tällä alalla, että olen tutustunut väittelyyn, jota oppineiden kesken on käyty sampomyllyn alkuperästä, olenpa siitä muodostanut oman itsenäisen ajatuksenikin niiden tietojen perusteella, mitä olen itselleni hankkinut. Koska tutkielmani Sampo, onnenrasia, eli yleinen myötäpäiväisyys yhä vielä on painamatta eikä ole varmaa, tuleeko sen sisältö muulla tavoin tunnetuksi, kerron tässä sen tärkeimmät kohdat.
Olin kasvava tyttö, kun isävainajani Juho Ahlrot kerran kertoi kummallisesta hirveän suuresta vaskisesta vakasta, jonka Kalevan miehet ryöstivät pohjoisesta. Siinä oli kirjokansi ja sen laidassa kolme myllyä, jauhomylly, suolamylly ja rahamylly. Kun minä kerran vuosikymmeniä jälkeenpäin kysyin isältä taas tuota tarua Sammosta, ei hän tietänyt siitä mitään. Mutta kun puhuin jauho-, suola- ja rahamyllyistä, muisti hän sen heti ja sanoi:
— Vakka se oli! En minä mistään sammosta ole puhunut, vakasta minä puhuin, kauhean suuresta vakasta. Sitten hän toisti kertomuksen ja puhui sen juuristakin, jotka Lemminkäinen kynti niin suurella härällä, että sen oli "syltä silmien väliä."
Rouva Bergelinin äiti oli myöskin selittänyt, että taikakalu, jota nimitettiin noitarummuksi, oli oikeastaan onnenrasia eli vakkanen. Hän oli nuorena nähnytkin sellaisen eräällä vanhalla ukolla, joka oli tuonut sen Lapista. Se oli noin kuusi korttelia pitkä puinen vakka. Kansi oli koristettu noitamerkeillä. Mutta sampo oli ollut vaskinen ja kovin suuri. Vieläkin eräs suusanallinen todistus: Olin muutamana talvipäivänä nuoruuteni aikaan erään vanhan naisen, Maria Paulakankaan eli Villon luona. Hän puhui minulle onnen rasiasta. — Kysyin minkälainen se oli.
— En minä tiedä, vastasi hän, — en minä ole sitä nähnyt, mutta äitivainajani puhui siitä. Eikä hänkään ollut sitä nähnyt. Mutta sillä tehtiin onnea: vaimo-onnea, elukanonnea ja kaikenmoista onnea. Siltä kysyttiin ja se vastasi. En minä tiedä kuinka se vastasi, mahtoiko äitikään tietää.