Muutamana kevättalven iltana kysyi vanha täti Ingridiltä, eikö hän tahtoisi tulla hetkeksi hänen kamariinsa lukemaan erästä suomalaista hartauskirjaa, joka oli niin hienoa tekstiä, ettei hän itse enää nähnyt sitä lukea. Ja mielelläänhän Ingrid tahtoi sen tehdä. Kun lukeminen oli lopetettu alkoi täti puhella.
— Mikä se iso ruukku on, jonka sinä olet mukanasi tuonut? kysyi hän.
— Se on vain iso saviastia, vastasi Ingrid varovasti.
— Onko se kotoasi saakka, Rantasalmelta?
— On.
— Puhu vain lapsi minulle, sanoi vanhus hymyillen, — en minä pelkää mielenliikutuksia, päinvastoin haluankin, että sydän, joka kyllä kovettuu, jostakin liikuttuisikin… Minä kyllä ymmärrän, että sinulla on ikävä vanhempiasi, vaikket sinä koskaan valitakaan. Sinä olet niin alakuloinen, lapseni.
Ingrid rupesi hiljaa nyyhkimään.
— Voi, lapsi, sainko minä sinut nyt itkemään? Minä tarkoitin kumminkin hyvää.
— Ei tätikulta, ei täti minua itkemään saattanut.
Hän nousi nopeasti jakkaraltaan, meni ja painoi huulensa vanhan neidin kädelle.