Kun hänen ahertaessaan neulomuksensa ääressä joku saapuvilla olevista rupesi puhumaan kodistaan ja omaisistaan, hänen sydämensä vavahti niin omituisesti ja tuntui aivankuin kokoon kutistuvan, heti taaskin avautuakseen ja kovemmin lyödäkseen. Joka silloin olisi katsahtanut tarkemmin häneen, olisi huomannut, kuinka hänen kasvonsa värähtivät ja hiukan kalpenivat hän kumartuessaan entistä alemmaksi työnsä ääreen, mutta kuinka ne sitten jäykistyivät aivan kuin tunteettomiksi.

Pari vuotta hänen talossa oltuaan uskoi pormestarinna Ingridin jo unohtaneen surunsa ja muistelevan omaisiaan vain kuin ainakin rakkaita vainajia. — Hyvä on, ajatteli hän, että hän on niin kylmäluonteinen. Mitä hyödyttäisikään repiä vanhoja arpia verille, muistelemalla ja puhumalla asioista, joita ei voi auttaa?

Myöhemmin, kun vanha tätikin jo lepäsi haudassaan, esti hänen sulkeutunut mielensä kaiken sisäisen lähenemisen uusiin omaisiin, vaikka hän aina olikin nöyrä, kuuliainen ja nopea jokaisen käskyn noudattamaan.

Hän eli siis yksikseen tuossa isossa perheessä ja ikäänkuin erotettuna toisista ikäisistään, mutta se ei herättänyt mitään huomiota eikä ketään loukannut. Oli kuin Ingridin olisi ehdottomasti pitänyt ollakin juuri sellainen.

* * * * *

Kun Ingrid oli tullut vanhemmaksi, heräsi hänessä usein palava halu tiedustella isästään venäläisiltä upseereilta. Niinä vuosina, jotka maa oli Venäjän vallassa, eli vuoteen 1721, oli venäläisiä upseereita usein kaupungissa ja ne kävivät melkein aina pormestarin puheilla. Ja kun he enimmäkseen käyttivät saksaa puhekielenä, kutsui pormestari tavallisesti Ingridin tulkikseen, jottei tarvinnut lähettämä saksankielen opettajaa kaupungilta hakemaan.

Tällöin muisti Ingrid aina isäänsä ja kysymys oli monesti aivan hänen huulillaan. Mutta sitäkään ei hän rohjennut tehdä, hän pelkäsi sen näyttävän siltä kuin hän tahtoisi sivuuttaa pormestarin, kun ei ollut hänelle ensiksi asiasta puhunut.

Jos pormestari olisi kerrankin näiden vuosien aikana tehnyt hänelle jonkun kysymyksen hänen kodistaan, jotta olisi päässyt alkuun… mutta sitä hän ei tehnyt. Niinpä Ingrid yksinäisyydessään odotti ja toivoi toivomistaan, mutta ei kysellyt enää. Tämä oli hänelle koti, eikä hän rohjennut millään oman tahdon vihjauksellakaan panna tätä etua alttiiksi, sillä hän oli täällä jo niin kotiintunut, ettei hän tuntenut haluavansa enää muualla elääkään, kun omien vanhempien luona ei enää ollut toivoa saada elää… Ja taisipa hänellä sitäpaitsi olla jo joku vieno, syvälle sydämen sisimpään sopukkaan kätkeytynyt tunne, jota hän tuskin itsekään selvästi käsitti, mutta joka epämääräisyydessäänkin antoi kärsivällistä tyydytystä hänen mielelleen. Sisäinen vaisto ohjasi ja auttoi häntä tekemään itsensä tarpeelliseksi ja luotettavaksi kaikille koko talossa, estäen taas toisaalta häntä olemasta kenellekään rasitukseksi. Ja kun hän tunsi itsensä niin turvattomaksi ja yksinäiseksi tämän perheen ulkopuolella, niin hän pelkästään velvollisuudentunnostakin oli arka ja varovainen, jottei millään, mikä koski häntä itseään, olisi antanut aihetta ikävyyteen.

* * * * *

Vaikka rouva aluksi uskottelikin tehneensä korvaamattoman hyväntyön ottamalla Ingridin perheeseensä, sanoi hän kumminkin myöhemmin naistuttavilleen olevansa tyytyväinen, että he olivat hänet ottaneet, sillä hän, rouva, oli saanut Ingridin oppimaan kaikkea, niin että hänellä nyt oli suuri apu hänestä, vaikka tyttö olikin niin nuori. Hän oli hänen oikea kätensä. Rouva sanoi pitävänsä paljon tytöstä, joka oli tänä kovana aikana heille tullut kuin taivaasta lähetetty lahja. Ja usein hän vakuutti, ettei hän koskaan päästä Ingridiä luotaan, vaan pitää hänet vanhuudenpäiviensä iloksi, kun omat tyttäret joutuvat avioliittoon. Ja jos nämä tuttavat arvelivat Ingridinkin voivan joutua naimisiin, nauroi pormestarinna ja sanoi: — Hän on kovin kylmä ja järkevä, ei hän koskaan rakastu, eikä hän vaihda hyvää asemaansa meillä pienen virkailijan tai ammattilaisen asemaan, jollainen hänellä tänä aikana voisi olla tarjolla. Hän on minulle kuuliainen hyvä tyttö ja tietää, että minä tahdon hänen parastaan, eikä hän ketään ota, kun minä kiellän, vaan on minun luonani aina. Eläähän moni muukin papintytär naimatonna.