Ingridin kasvot jäykistyivät äkkiä, hän kalpeni ja huulet värähtelivät. Kastor näki, että hän taisteli kyyneliä vastaan. Ingrid nosti nopeasti ruukun paikalleen nurkkaan ja kääntyi mitään sanomatta selin. Kyyneleet tunkivat nyt väkistenkin esiin hänen suonessaan raitia ruukun verhoksi.
— Itketkö sinä? huudahti Kastor, joka ei ollut kovasydäminen. Älä itke, lapsiraukka. Eihän se rikki mennytkään. Ja jos olisi särkynytkin, niin kyllä sinulle toisen olisin ostanut, paljon kauniimmankin. Mutta mistä tuo Noan aikuinen astia sinulla onkaan, en ole semmoista ennen nähnytkään? Ja paikattukin se on. Mistä?
— Kotoani, vastasi Ingrid hiljaa.
— Kotoasi! Rantasalmeltako?
— Niin.
— Sitten käsitän. Ah, suo anteeksi.
— Mielelläni sen teen.
— Kerro nyt jotain kodistasi, en ole koskaan kuullut siitä mitään.
Ja kuinka tuo ruukku on joutunut mukaasi? Kerro nyt.
— En minä… saa. — Et saa! Miksi ei?
— En minä… tiedä.