— Et tiedä!
— Ei mamma tahdo, että kerron… lapsille niin surullisia.
— Mutta enhän minä ole mikään lapsi, se kielto ei siis koske minua, joka olen sinuakin vanhempi, jo kuusitoistavuotias. Ethän siinä ketään vahingoita, jos kerrot kodistasi ja omaisistasi. Emmekä me puhu siitä mammalle mitään, tiedäthän, että hän on niin arka ja tunteellinen, ei hän voi mitään surullista kuulla, hänen mielensä liikuttuu niin ylen herkästi. Ovatko vanhempasi jo kauankin olleet kuolleina?
— En tiedä…
— Et tiedä! Jos sinusta on vastenmielistä puhua heistä, jos se on jotain semmoista… niin jätetään se. En tahdo raskauttaa mieltäsi. On vain mielestäni kummallista, että olet meillä, enkä minä tiedä mitään sinusta. Mutta en minä ole utelias. Ja toden sanoakseni, mamma on minua kieltänyt sinulta kyselemästä kodistasi, etten kiusaisi sinua. — Oih, eihän se kiusaa! vastasi Ingrid, joka miettiväisenä kuunteli hänen sanojaan. — Minä puhuisin niin mielelläni kodistani. Ei se vastenmielistä ole, päinvastoin.
— No hyvä! Sinä kerrot siis minulle. Hän aikoi istua ja läheni tuolia.
— Ei tänään enää, sanoi Ingrid. — Nyt on huoneeni siivottu ja minä menen keittiöön astioita pesemään. Mutta ehkäpä toiste joskus.
Ja Kastor piti huolen, että se "joskus" tuli pikemmin kuin Ingrid oli ajatellut. Tosin ei Ingrid hänelle voinut kertoa yhtä avomielisesti kuin vanhalle tätivainajalle. Ainoastaan pääpiirteissään kertoi hän menneisyydestään.
Eikä Kastor kysynytkään paljoa muusta kuin ruukusta, jonka kuljetus hänestäkin oli kummallinen. Mutta Ingridin lopetettua tuli hän hyvin vakavaksi ja sanoi:
— Sinä olet oikein hyvä tyttö, Ingrid.