* * * * *
Iso kirja on avoinna pöydällä akkunan edessä, jonka ääressä Ingrid seisoo. Näyttää kuin linnut olisivat houkutelleet hänet siihen kesken hänen lukunsa.
Siinä avaruuden sineen tähystellessään hän ajattelee: — Vieläkö, isäni, sinun rukouksesi täältä alhaalta yhtyy tuolla ylhäällä minun kaipaaviin, odottaviin huokauksiini? Vai joko olet laskenut väsyneen pääsi levolle? Jos edes pääsky toisi siihen vastauksen. Mutta ei… Ei vastausta kysymyksiini! Ei unessakaan… Mutta jos sinä elätkin siellä kurjuuden maassa, niin ei tämä odotus suinkaan nyt enää voi olla pitkä, koska rauhakin jo vihdoin kuuluu tehdyn ja muutamia onnettomuutenne osakumppaneita kuuluu kotimaahan saapuneen. Niin kaiketi tekin sieltä palaatte, jos se on Jumalan tahto… Mutta en käsitä mitä se on, en ymmärrä sitä salaista kieltä, joka minulle kuiskaa, että kaikki odotus on turhaa… Minulla on juuri kuin vaisto siitä, etten teitä koskaan enää näe…
Ajatellessaan hän ikäänkuin katsoo isäänsä silmiin, jotka rakkaasti ja lohdullisesti ovat häneen luodut. Isän muoto on hänen muistissaan ilmi elävänä. Ja samoin nuoren veljenkin.
Mutta veljen silmät saavat hänen mielikuvituksessaan pian toisen muodon. Nuori reipas ylioppilas on hänen huomaamattaan astunut veljen tilalle ja katsoo niin syvästi hänen silmiinsä kuin olisi hänellä aikomus katsoa hänen sydämensä pohjaan asti, niin että muiston ja tunteen valtaamana hänen sydämensä alkaa nopeammin lyödä, ja hänen oma katseensa suuntautuu kaihoksuen lännen etäisyyteen ja huulilla väikkyy vieno hymy.
Ingrid on nyt yhdeksäntoista vuoden vanha, pitkähkö, hoikka ja sirokasvuinen. Hänellä on säännölliset ja soikeat kasvot. Nuoruus, terveys ja hyvä koti ovat kuvanneet ruusuja poskille, mikä tekee hänestä kauniin neidon. Silmien sini näyttää tunteiden vaikutuksia seuraten aivankuin vaihtelevan taivaankannen vaaleammasta valtameren tummempaan väriin. Kun tunne lempeänä korottaa katseen ylös, on niiden väri tyynen vaalea ja ilme lempeä, mutta kun se on syvä, voimakas ja sulkeutunut, näyttää sama värivivahdus pitkien silmäripsien varjossa tummalta.
* * * * *
Kastor Procopé on jo useita vuosia ollut Ruotsissa lukemassa ja tutkintoja suorittamassa. Lakitiede on hänen alansa. Jouluksi oli hän saapunut kotiin miehistyneenä ja kehittyneenä, sekä viipynyt talven yli omaistensa piirissä. Mutta keväällä, kun taaskin talven kourissa kahlehdittuina olleet meren aallot alkoivat pauhaavan tanssinsa, sanoi hän hyvästi kodille ja lähti keväisellä mielellä matkalle takaisin Tukholmaan.
Kuinka monta muistoa Ingridillä olikaan tästä viime talvesta! Ja niitä hän tutki ja säilytti hiljaisessa mielessään.
Kuinka iloinen, reipas ja avomielinen, hän, Kastor, oli ollut, kuinka tarkka ja tunnollinen, ja kuinka huomaavainen ja hieno. Ja niin tarkkanäköinen, kuin hän olisi katsonut asiain läpi, aina pohjaa etsien. Hän oli juuri semmoinen kuin miehen Ingridin mielestä tulikin olla.