Isä rupesi niittämään. Minä kiitin häntä selityksestä ja juoksin sisään.
Sammas, sampo, vaikka sampaaseen tehty — valtasivat ajatukseni ommellessani. Liite, liitos, salvos, salvoksesta, sammas, sampaaseen, sampo. Miksei Sampoakin sanottaisi sammoksi sentähden, että se on sampaaseen tehty? Se on siis lipas eli vakka, kuten vanha täti oli kertonut.
Sampo-aate jäi minussa uinumaan pitkiksi ajoiksi, vanhat tarut unohtuivat elämän taistelussa yhä enemmän ja enemmän, vaikka väliin ajatukseni kaipauksella palasi takaisin aikaan, jolloin olin uskonut sammon todella olleen olemassa — niinkuin rakastettu kertojanikin oli uskonut.
Jouduin sitten Ruovedelle. Siellä metsäseudun yksinäisyydessä luin kaikkea mikä sattui käsiini. Suomen Kuvalehdessä 1874 n:ssa 262 oli kirjoitus lappalaisten noitarummusta. Se palautti mieleeni entiset sampomietteeni. Sitäpaitsi kertoi eräs ruoveteläinen vaimo, Riikka Tarkka, noidasta, joka oli kulkenut paikkakunnalta toiselle tehden onnea. Se tapahtui näin: Seula pantiin syrjälleen ja siihen alilaidalle virsikirja. Seulan laitaan ripustettiin kultasormus, jolla joku pariskunta oli vihitty, hopearaha ym. pyöreitä esineitä (kuvasivat luultavasti myllyjä.) Seulan ylälaitaan pistettiin keritsimet kärjistään kiinni siten, että kun keritsimien mutkasta nostettiin, niin seula jäi riippumaan. Sitten otti se, jolle onnea tehtiin, keritsimien mutkan peukalon ja etusormen väliin niinkuin rautapuntaria pidetään ja niin huokeasti, että keritsimet pääsivät liikkumaan. Sitten teki noita kaikenlaisia ristikysymyksiä seulalle, muistuttaen alinomaan: sano totuus. Seula vastasi myötäpäivään tai vastapäivään. Seula oli sampaaseen tehty. Kirja oli olevinaan kirjokansi. Kansa ei tällä seuduin tuntenut kirjo-sanaa, vaan luuli sen olevan kirjan, — pyhän virsikirjan. Perusaate: kehä — sammas, myötäpäiväisyys esiintyy tässä selvästi.
Ollessani Kullaalla Leinebergin tehtaan kaupanhoitajana v. 1888 sain kuulla siellä eräältä suutarilta, että hänen isänsä, torppari Hällfors (kotoisin Huittisista) oli jutellut, että Huittisissa oli ollut tapana pääsiäisyöksi panna iso rasiankansi suulleen pöydälle ja asettaa sen päälle laitojen viereen pieniin kasoihin neljä jyvälajia: ruista, ohraa, vehnää ja kauraa, muka niille kasvua tuottamaan.
Eikö siis itsestään synny ajatus että rasian muoto, kehä sampaineen, ei ole ainoastaan ollut onnea tuottava, vaan että se kansan käsityksen mukaan on ollut välttämätön ehto onnen saavuttamiseksi eli sen välilliseksi johtamiseksi määrättyyn suuntaan? Näin minä asian käsitän.
Noitarumpu oli vain pilkkanimi onnenrasialle — sammon jälkikuvalle. Kerronpa vielä esimerkkejä myötäpäiväisyydestäkin.
Kun hiuspyörylässä hiukset kasvavat myötäpäivään, tietää se onnea. Jos jollakin on tällainen pyörylä otsalla, päälaella ja niskassa, niin hän on oikea onnen helmalapsi.
Merikarvialaiset kertovat, että Kaasmannin Vappu, joka oli Hämeestä kotoisin, veti aina kylään tai metsälle lähtiessän päällimmäisen hameensa helman vasemman olkansa yli. Hame muodosti kehän ja vasemmalle eli myötäpäivän puolelle vedettynä se otti onnea ja suojeli samalla omistajansa kaikelta vastaan tulevalta pahalta.
Vanha Saara Villo selitti että miesten vaatteetkin samasta syystä napitetaan vasemmalta oikealle: — Mutta ei ryssät näy ymmärtävän asiaa, koska panevat vaatteensa kiinni oikealta.