Aikaa kului. Ja muutamien vuosien perästä sai Inkeri ilokseen kiinteimmän toivonsa täytetyksi, kun hän sai sulkea Gabrielin pappina syliinsä.
* * * * *
Kärkelän talossa Ruovedellä, jossa Gabriel Bergelin oli pitäjänapulaisena ja mainitun talon omistajana, eli vanha äiti kunnioitettuna ja rakastettuna viimeiset elämänvaiheensa. Yhdeksän viimeistä ikävuottaan hän eli sokeana. Väsyneet silmät sammuivat. Se tuli vitkaan ja edeltä tiettynä eikä senvuoksi säikäyttänyt Jumalan tahdolle aina nöyrästi alistuvaa Inkeriä. Päinvastoin hän kiitti Jumalaa siitä, että hän oli säilyttänyt hänelle tämän ulkonaisen pimeytensä ajalla sisäisen valon. Ja kun hänen poikansa luki hänelle, varsinkin hänen rakasta postillaansa, ja aina lähellä ollessaan kiiruhti häntä tukemaan, koska tiesi, että hänen apunsa oli äidille mieluisin, sanoi äiti väliin hymyillen: — Sinä olet minulle silmänä ja sauvana.
* * * * *
Näiden vuosien aikana oli talossa usein emännän vieraina eräs hänen ystävänsä, rouva Levon ja tämän tytär Greeta-Liisa. Ja koska talossa oli kolme pientä tytärtä, jotka tarvitsivat opetusta ja johtoa, halusi pastorinrouva saada Greeta-Liisan heitä opettamaan. Tämä nuori neiti läheni myötätuntoisena vanhaa sokeata isoäitiä, jolla hänen mielestään oli niin lempeät ja aurinkoiset kasvot. Ja vanha mummo kiintyi myöskin sydämellisesti häneen. Siten oli molemminpuolinen lähentyminen tapahtunut vanhan ja nuoren välillä heidän miltei itse sitä huomaamatta.
Sokeanvaistolla kiintyi vanhan Inkerin sydän tähän nuoreen tyttöön, jonka heleän raikas ääni miellytti hänen korvaansa. Hän tunsi, että tuolla miellyttävällä äänellä puhui teeskentelemätön, herttainen ja vaatimaton henkilö. Pitkinä puhteina, kun vanha isoäiti valvoi ja toiset perheen jäsenet jo nukkuivat, pistäytyi tyttö mielellään isoäidin kamariin hetkeksi juttelemaan.
Tällaisina hetkinä avasi vanha Inkeri vähitellen sydämensä nuorelle ystävälleen. Hän oli kyllä ennenkin pitkin elämänsä tuntenut halua tämmöiseen täydelliseen sydämensä sinettien avaamiseen, mutta hän ei ollut löytänyt ketään, jolta olisi voinut odottaa ymmärtävää vastakaikua. Siinä oli aina ollut jotakin, joka pidätti häntä. Mutta nyt hän tunsi sisäistä vetoa, tarvetta ajatusten vaihtoon. Senvuoksi hän kertoi tälle nuorelle ystävälleen vaiherikkaan, vaikka vähän huomatun ja pilvenvarjoisen elämänsä. Ja tämä ystävä, niin nuori kuin olikin, ymmärsi hänen tunteensa niin elävästi ja säesti häntä sattuvilla huomautuksillaan ja myötätuntoisella äänenväreilyllään, siten kosketellen Inkerin sydämen pohjalla jo hiljaa väräjäviin kieliin. Senvuoksi hän sydämensä salaisuuden, jota ei hän ollut kenellekään omista lapsistaankaan kertonut, hänelle, nuorelle ja vieraalle henkilölle, sillä hän tunsi kuulijansa ottavan hienotunteisella mielellä vastaan hänelle uskotun elämäntarinan.
Ja puhellessaan unohtivat he kokonaan ikäeron. Sokea vanhus puheli kuin elämän koulussa kypsyneelle henkilölle, ja nuori näkevä tyttö taas kuin ikäiselleen, niin vapaasti, elävästi ja vilkkaasti. Ja ihmeteltävästi se elvytti vanhusta ja nuorensi hänen sisäistä olemustaan. Hän tiesi nyt, että maailmassa oli ihminen, joka ymmärsi arvostella hänen elämäntaakkansa painoa… Miksi olisi hän vienyt sen koskematta hautaan? Kun siinä oli koko hänen elämänsä sisällön keskipiste, niin miksipä hän jättäisi jälkeensä valheellisen varjokuvan itsestään?
Hän tunsi todellista onnea siitä, että oli löytänyt itselleen sisarsielun tässä nuoressa tytössä.
Muutamana tyynenä kesäiltana vuoden 1779 paikkeilla on perhe kokoontuneena isoäidin huoneeseen.