Lamppu riippui myymäpöydän etulaidan ylitse. Sytytin sen aina lattialta, sillä varpaisiltani ulotuin siihen. Siksi ei oltu katsottu tarpeelliseksi asettaa sitä ylös ja alas lykättäväksi. Mutta ajattelin nyt: jos kurotan siihen, täytyy minun nojautua yli myymäpöydän ja katsoa ylöspäin, enkä siis voi pitää häntä silmällä. Sitä tehdessäni hän voi puhaltaa tulen sammuksiin — hänen päänsä oli lampun tasalla ja hän seisoi sen takana — ja antaa täräyksen leukani alle. Olin joskus kuullut puhuttavan semmoisesta.
Ikkunan alla oli nappulatuoli. Minulla oli tapana istua siihen käsityötä tekemään, kun toisinaan muutamat ostajat juttelivat niin kauan keskenään tai minun kanssani, ja kohteliaisuus vaati, etten näyttänyt kiirehtivän heidän lähtöään. Tämän tuolin otin nyt siitä ja asetin sen selkäpuolen päin myymäpöytään, jottei hän saisi työnnetyksi sitä kumoon minun sillä seisoessani. Otin sitten tulitikkulaatikon lautasen syrjältä takaani käteeni.
Mies katseli aluksi kummeksuen liikkeitäni.
— Mitä nyt tulella tehdään, kun päivä on? huusi hän. — Eikö teillä ole silmät päässänne, että näette? Älkää sytyttäkö vielä, se on tavaran hukka!
— Ei puodeissa pidetä hämäränaikaa. Ja kun te teette niin paljon ostoksia, täytyisi minun kuitenkin kesken kauppoja sytyttää lamppu, sanoin tyynesti.
— Niin niin, minä teen paljon kauppaa.
Hän kurkisti ulos ikkunasta ja näkyi miettivän, hänen silmänsä harhailivat ikkunaluukkuihin.
— No, sytyttäkää sitten niinkuin tahdotte taitaapa tuli vielä tarpeen ollakin, kun minä oikein rupean kauppoja tekemään. Mutta kyllä sen näkee, rämisti hän kovemmin, — että te toisen tavaraa käyttelette. Ja kun minä pääsen Tampereelle, niin minä kerron patruunalle.
Minä vain hymyilin vastaukseksi.
Väänsin sydämen vähän ylemmäksi, ennenkuin nousin tuolille, tiesin, että se oli puhdas karresta ja heti syttyisi.