— Mutta mitä siinä tuolilla teette, kyllä tuohon lattialtakin ulotutte? sanoi hän minun sitä tehdessäni.
— Se on parempi.
Sitten sieppasin tulta tikkuun ja annoin sen syttyä. Tämän aikana kulkuri puhui ilkkuen:
— Ette te saa sitä syttymään, vetoakin minä lyön…
— Saan minä, väitin vastaan.
—… jos ette ota laatikkoa toiseen käteenne. Mutta sitten ette taaskaan saisi lasia pois. Ääni kävi ivalliseksi.
Oli ikäänkuin olisi hän lukenut ajatukseni. Hän näytti huvittuneelta näitä havaintoja tehdessään.
Väänsin tikun palavan pään käteni suojaan — sydämeni sykki kovemmin ja sieluni huokasi Jumalan luo — hypähdin tuolin syrjälle seisomaan, niin että kengänkorot jäivät ulkopuolelle. Nyt olin yhtä pitkä kuin mieskin ja katsoin häntä suoraan silmiin, jotka näkyivät saaneen kummallisen elon. Hän nauraa kihnutti — minäkin hymyilin. Hänen kasvoissaan oli erinomainen ilme; hän näytti tietävän, että minä olisin halunnut lukea hänen silmistään, mitä niiden takana piili. Hairasin vasemmalla kädellä pois lasin, tuikkasin tulen sydämeen, asetin sukkelasti lasin sijallensa, taaskin vääntäen sydämen kohtuullisen korkealle. Samassa tuokiossa livahdin tuolilta alas. Tuskin sekuntia kului siihen.
— Ahah, saittepas!
— Olisitte hävinnyt vedon, sanoin siirtäessäni pois tuolin.