Hän kurkisti ulos, mutta kääntyi äkkiä pois ikkunasta.
— Taikka… huusi hän samassa, — jos sitten vasta ne panisi.
Pankaa sitten vasta, ettekö kuule!
Olin jo ehtinyt myymäpöydän toiseen päähän, missä rusinalaatikko sijaitsi.
— Kyllä minä ne hetikin annan, se on sama minulle, vastasin. Punnitsin ne pienemmissä punnituskupeissa, jotka siinä riippuivat. Hän näytti hyvin tyytyväiseltä minun tuota tehdessäni, vaikka en käsittänyt minkä vuoksi, koska hän tähän asti oli kiukutellut minulle ja juuri nytkin oli huutanut, mutta jälkeenpäin vasta sen käsitin, että tuo tyytyväisyys perustui siihen, että en punninnut niitä palanssilla, sillä se olisi tehnyt piirron hänen laskuihinsa.
— Kah, oliko sielläkin punnitusneuvot, en minä niitä huomannutkaan, sanoi hän hyvänsävyisästi.
Vein rusinatötterön hänelle.
Hän seisoi vielä hetken ikkunan edessä, pää ikkunassa kiinni, kurkistellen sakeaan ilmaan, joka jo oli käynyt hämyisemmäksi, melkein pimeäksi, ja alkoi sitten pistellä rusinoita suuhunsa. Lamppu tietysti valaisi pihalle, vaikka kuvakaappi ikkunan edessä jotenkin varjosikin sitä.
— Kumma kun ei tule ketään puotiin, minnekä täältä outo osaakaan? puhui hän rusinoita syödessään. — Ei tuonne näe, mutta tuskinpa sieltä ketään tulee tässä ilmassa. Mahtaisiko tuolla työmiesten huoneissakaan saada yösijaa? Kun miehet ovat poissa, niin ehkä eivät ne akat anna, jos miehet viipyvät.
— Kyllä minä uskon teidän saavan. Miehet siksi jo kotiinkin tulevat, tunnin päästä ehkä…
— Noh, katsotaan sitten niitä neuloja nyt, että sekin kauppa on tehty.