Kumarruin kuitenkin alas. Kuvakaappi oli vieressäni ikkunan puolella, niin että jouduin sen varjoon, ulkoa katsoen. Tämän äkkäsin vasta siinä, mutta ajattelin samalla, että epäluuloni oli lapsellista ja että olisi kummallista tästä nyt välittää. Minä pidän kuitenkin tarkasti varani, ajattelin.
Sormellani siirtäen neuloja aloin puolikovaa lukea: Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi… Silloin tuntui ikäänkuin mies hiljaa yläruumiillaan olisi lähennyt minua. — Kuusi, seitsemän, kahdeksan, jatkoin katsoen suoraan eteeni, sormin neuloja siirrellen. Olin oikeassa, hän läheni varsin hiljaa. Samassa silmänräpäyksessä kuvastui eteeni tuon neljänaulaisen siirtäminen. — Yhdeksän, kymmenen, yksitoista, höpisivät huuleni. Enkö ole hullu, kun en nosta katsettani? sanoi ajatukseni. Silloin nostin äkkiä päätäni. Mutta se mitä näin jähmetytti veren suonissani. Sydämeni pysähtyi lyömästä, en vapissutkaan. Olin liikkumatta, tuntui kuin olisin halunnut vaipua myymäpöydän alle; mutta mitä se olisi auttanut?
Hän seisoi etukumarassa ja hänen vasen kätensä oli nostettu tuon saman neljänaulaisen kohdalle, ainoastaan jonkun senttimetrin päässä siitä, sormet tavoitellen sitä. Koko miehen asento oli kuin hyökkäykseen valmis. — Tarkkaavaisuuteni oli äärimmilleen jännittynyt, kaikki näin, käsitin silmänräpäyksessä, olin kuin pelkkänä silmänä. Hänen kasvolihaksensa olivat tavattomassa jännityksessä, huulet yhteen puserretut, poskien ja leuan kiinteät jäntereet osoittivat, että hampaat olivat lujasti yhteenpurtuina. Silmissä paloi hirveä katse, hurja, himoinen, nielevä. Se oli pedon eikä ihmisen. Siinä ei kuitenkaan ollut vihaa tai kiukkuakaan, se oli niin silmänräpäyksen tärkeydestä jännittynyt. Se oli ahnas, kylmä, kova, kiinteä. Hän olisi varmaan voinut tappaa minut samoin kuin koiran, joka olisi ollut hänen tiellään. Katse tunki suoraan silmiini, sillä se ei ollut ollenkaan suuntautunut sormiini, jotka neuloja siirtelivät. Sen katseen ilmettä en milloinkaan unhota! Nuo jäykät, ylitseni kumartuneet kasvot olivat kuin kiveen hakatun demonin.
En siis ensi silmänräpäyksessä voinut liikuttaa itseäni, odotin vain iskua päähäni, olin itse sen alainen. Sieluni antautui Vapahtajansa ansion turvissa Herran haltuun. Huusin kuin Mooses sielussani. Kestikö tätä kaikkiaan sekuntiakaan, en tiedä.
Hän seisoi myöskin samassa asennossa, näytti kuin olisi minunkin katseessani ollut jotakin magneettista, joka sitoi hänet, sillä katsoin häneen koko sieluni voiman ponnistaen. Minulla oli aivan kuin tunne siitä, ettei minulla ollut muita aseita kuin silmäni. Hänen katseessaan ilmeni epäröimistä, sormet haparoivat konemaisesti… Minä muistin, kuinka lähellä takanani seinä oli. Mutta miksi en kuitenkin koeta? Jumala, auta minua! Yhä pitäen katseen kiinteästi hänessä ponnahdin kuin vieteri suoraksi päin seinähyllyjä, ja joka jäseneni vapisi.
Hänkin vavahti, ojentautui ja näytti olevan hyvin hämillään, kuin laskiaisyönä naapurin navetasta tavattu velhoakka.
Katsoin vain häneen. Mutta sydämestäni nousi sanomaton kiitos
Jumalalle ja rukous avusta edelleen.
Hän naurahti tuommoisen lyhyen naurun, joka selvästi ilmaisi hänen hämmennyksensä ja pettymyksensä.
— Mitä te nyt pelästyitte, oikeinhan teillä joka jäsen värisee? Hän koetti tehdä naurua ja ääni kuului teeskennellyltä, ilkeältä.
— Niin, mitä te sitten pelästyitte? kysyin minä.