Tiesin tuskin mitä sanoin ja työläästi sain puhutuksikaan vielä.
— Enhän minä pelästynyt, te itse pelästyitte, räyhäsi hän, — kuin olisitte kummituksen nähnyt. No, tietysti minäkin vähän sävähdin, kun te niin lensitte ylös, että oikein pelotitte minuakin. Mikä teille tuli kesken neulojen lukemisen, häh?
Hänen kasvoissaan näkyi pirullinen piirre, hän nauroi ilkeästi.
— Ei sillä nyt väliä ole, mitä se oli, vastasin minä vakavasti.
— No, lukekaa ne neulat, huusi hän raa'asti.
Astuin häntä tarkasti silmällä pitäen myymäpöydän luo ja otin siltä neulakirjeen käteeni, sillä en rohjennut sanoa vastaan, vaikka mieleni teki. Olin vielä kuin lumouksen alaisena. Käsitin kuitenkin, että hän aikoi rynnätä kimppuuni, mutta salaa, jos vain voisi.
— Pankaa se tiskille! huusi hän kamalalla äänellä.
— Ei, minä luen sen kädessäni.
— Että saisitte pettää minua! Minä teidät jo tunnen, tuossa teidän pitää se lukea, ärjyi hän ja löi nyrkkiään myymäpöytään.
— En minä lue sitä siinä.