Hän alkoi kauheasti kiroilla ja puhua törkeitä sanoja, joita on mahdoton tähän kirjoittaa. Käsitin, että hän aikoi pakottaa minut vihastumaan, jotta olisi saanut minut unohtamaan itseni ja olemaan varomattomampi.
— Hiljaa! sanoin vakavasti. — Ei täällä saa kirota, ja puhukaa siivommin.
— Mikä on? Ei suinkaan tämä kirkko ole, ettei täällä kirota saisi, kauppapuoti tämä on, ja puodeissa kirotaan ja puhutaan hupaisia.
— Ei täällä kirota. Olkaa hiljaa, en minä ääntä pelkää, ei minuun sanat pysty. Otatteko nämä neulat vai ettekö?
— No, pankaa nyt se neulapreivi sitten, niinkuin tahdotte, en minä niin väliä pidä, minä ajattelen tässä muita kauppoja.
Hänelle näkyi tulleen joku toinen ajatus.
Minä panin neulakirjeen paperiin ja lasin myymäpöydälle.
Kulkuri kurkisti taaskin ulos illan hämärään.
— Ei siellä liiku yhtään ihmistä, höpisi hän itsekseen.
Nyt oli minun valmistautuminen taisteluun. Tahdoin pitää paikkani niin kauan kuin mahdollista. En aikonut juosta pakoon, ennenkuin näkisin sen välttämättömäksi, jos silloin enää pääsisinkään; sillä oli varsin epävarmaa, ehtisinkö paeta, ja se onnistuminen riippui siitä, miten sukkela hän olisi liikkeissään. Hänen hoikka ruumiinsa ja käärmeentapaiset liikkeensä osoittivat, että olisi ollut ihan leikintekoa hänelle juosta yli myymäpöydän, ja hänen pitkät säärensä, jotka kenties olivat saaneet kyllin harjoitusta omilla karkuretkillä, olisivat vaatineet pakenijalta yliluonnollista nopeutta. Ja jos olisin voinut juosta pehmeässä vahvassa lumessa ylös jyrkkää vastamäkeä maalarille, joka oli lähimpänä, kun vielä kenkänikin ilman kalosseja olivat liukkaat? Hän olisi varmaan juossut perässäni, paiskannut pääni mäsäksi jo porraskiveen kenties, taikka kuristanut minut. Minä oikein pelkäsin hänen laihoja luisevia sormiaan. Alas oman työväen huoneille en olisi uskaltanut suunnata tietäni puodinoven ohi, sillä olisipa hän voinut tulla sieltä vastaani portaiden kohdalla. Ennenkuin kukaan olisi ehtinyt avukseni, olisi hän jo ryöstänyt avaimet taskustani, juossut sisään, sulkenut ovet, ottanut rahakirstun kaapista ja keittiönkautta huonerivin toisesta päästä juossut pakoon, jättäen kuvakaapin merkiksi käynnistään. Minulla ei siis, kun asiaa mietin, ollut suuria toiveita paosta. Sitäpaitsi halusin selvitä voittajana hänestä, tiesin, että henkisesti olin väkevämpi. Enkä tahtonut huostaani uskottua omaisuutta jättää rosvon saaliiksi, vaan niin pitkälle kuin mahdollista sitä läsnäolollani suojella. Jos vain voisin saada hänet epäilemään, että olin yksin, luulemaan, että huoneissa oli ihminen, joka voisi kuulla minua.