— Miksi en siihen vastaisi, ei se sen pahempi ole, vaikka sen tiedättekin!
— No, ei se sen pahempi olekaan, kyllä se tosi onkin, sanoi hän hyvänlaisesti. — Paljonko sitä on sitten?
— Seitsemänsataa neljäkymmentä kuusi markkaa ja seitsemäntoista penniä, sanoin painokkaasti ja tarkasti katsoen häneen.
Hän näkyi tulevan hyvälle mielelle ja pyyhkäisi kädellään parratonta pitkää leukaansa. Hän näytti miltei ällistyneeltä minun avomielisyydestäni.
— Eikös se ole kaunis raha? lisäsin vielä.
— On kyllä… Mutta eikö sentään tämmöisessä paikassa, jossa tukkikauppoja tehdään, tuhansiakin ole?
Hänen katseensa tuli taaskin urkkivaksi.
— Tietysti, mutta ne tulevat ja menevät. Eivät ne kauan makaa kirstussa, ne maksetaan sitä myöten pois kuin niitä tuodaankin. Tällä viikollakin on useita tuhansia maksettu. Puhuin ihan totta. — Mutta, lisäsin, — ei täällä koskaan sentään aivan pienissäkään rahoissa olla; ylitse seitsemänsadan markan, rahaa sekin on.
— Rahaa sekin on. Hän näkyi vähän miettivän. — Te valehtelette, lisäsi hän heti, — ei siinä ole niin paljoa, ei niin pieneen riviin mahdu niin paljon hopearahaa.
— Ei. Teillä on hyvä silmä. Siinä onkin viisisataa markkaa seteleissä. Näin, että imartelevat sanani maistuivat.