— No, kyllä minäkin rahaa nähnyt olen… Mutta enpä minä nähnyt mitään seteleitä pöydällä.
— Ette nähnytkään, mutta kirstun sisimmäisellä pohjalla oli tukku viidenmarkan seteleitä, sata kappaletta aivan pankista tulleita.
— No, sitten minä voin sen uskoa, että siinä niin paljon on. Ja viidenmarkan rahojako ja sata kappaletta, jos se vaan on totta, mitä sanotte?
— Niin juuri. Minkätähden ei se totta olisi?
Hän näkyi olevan yhä enemmän hyvillään — sillä olisivatpa nuo olleet sopivia rahoja käytettäviksi — mutta näytti myöskin kuin olisi hän alkanut tulla siihen luuloon, etten minä kuitenkaan oikein käsittänyt tai uskonut mitä hän oli miehiään, vaan pikemmin kenties otaksuin luulleeni väärin hänestä, taikka ehkäpä en olisikaan niin tarkka ja uskollinen toimessani kuin hän oli luullut.
— Seitsemänsataa neljäkymmentä…? sanoi hän siis tuttavallisesti ja vieläkin kysyvästi.
—… Neljäkymmentäkuusi ja seitsemäntoista penniä.
— Ja te tiedätte sen niin pennilleen? Ei niin suuria rahoja pennilleen lueta.
— Tiedän. Valmis vaikka valaan.
— Vai valaan valmis.