— Niin, jos joutuisin valalle, niin tiedän, ja kirjassa ne myöskin ovat.
— Vai ovat ne kirjassakin… Mistä ne pennit sinne tulevat?
— Ne tulevat eri sahatavaraa myydessä, jotakin ostaessa, palkkoja maksaessa tahi muissa sahan ulosmenoissa.
Hän näytti yhä tyytyväisemmältä ja sanoi:
— Niin no, kyllä minä sen nyt käsitän, että puhutte totta.
Tämä juuri oli ollutkin tarkoitukseni. Nyt voin olla varma siitä, ettei hän, jos pääsisikin minuun käsiksi, minua kiduttamalla koettaisi saada puserretuksi enempiä rahoja ulos, sillä hän uskoi nyt, ettei niitä ollutkaan; sen oli vaikuttanut tuon viidensadan markan setelitukun ilmoittaminen.
Jo alussa kerroin sänkyni alla kirstussa olevan yksitoistatuhatta markkaa. Juuri tätä isompaa summaa säilyttääkseni niin avomielisesti puhuin. Ja mitä hyödyttäisi tässä kielto tai rahasumman vähemmäksi sanominen? Olihan hän nähnyt minne rahakirstun laskin ja että panin avaimen taskuuni. Jos hän saisi minut pois tieltä ja rahat anastetuksi, veisi hän ne kumminkin kaikki; jos ei hän niitä saisi, ei se ollut sen pahempi, vaikka hän tiesikin summan. Näin mietin asiaa edeltäpäin. Ja ettei hän suinkaan olisi henkeäni säästänyt rahan vähyyden tähden, jos en olisi noita seteleitä ilmoittanutkaan, sen oli hän jo teossa osoittanut, mutta epämääräinen tieto tai tietämättömyys rahan suuruudesta olisi ainoastaan kiihottanut häntä lisää etsimään, kun sitä vastoin kyllin suureksi otettu, määrätty summa ehkä tyydyttäisi hänet.
— Tämä kauppamme, sanoin häntä taaskin häiritäkseni, — tekee nyt kahdeksankymmentäviisi penniä. Napit kaksikymmentäviisi, neulat kymmenen, se on kolmekymmentäviisi, palttina kolmekymmentäviisi, tekee seitsemänkymmentä, ja rusinat viisitoista, yhteensä kahdeksankymmentäviisi.
— Ei suinkaan sen ole vielä kiire, minä ostan vielä paljon. Minä teen suuria kauppoja vielä.
— Mitä tahdotte.