— Onpa siellä ihminen! karjaisi hän ja juoksi myymäpöydän mutkaan, josta hän koetti kurkistaa kamariin.
— Missä? kysyin taaskin, niinkuin hetkeä ennen.
— Tuolla kamarissa! Te olette oikea p-le, sanoi hän alentaen ääntään hammastensa välitse, — kun juuri äsken hankitte saattaa minut…
— Mitä tekemään?
— Mitä se teille kuuluu? ärjäisi hän.
— Ehkä vähän. Mutta enhän minä ole sanonut siellä ketään olevan; voitte te uskoa, ettei ole.
Loin nopean silmäyksen kamariin.
— Onpa siellä! Ette te hullu ole, että tyhjään huoneeseen viittaatte ja nyökkäätte. Kyllä minä näin, vaikka luulitte, etten näkisi, kun seisoin selkä päin. Mutta kyllä minä otan tiedon siitä, kuka siellä on.
Hän oli kiukkuinen, mutta puhui hiljaa.
— Mitä se teihin koskee, kuka siellä on, jos siellä joku onkin? Vaikka en minä myönnä, että siellä kukaan onkaan, sanoin nauraen, sillä hän näytti niin hullunkuriselta voimattomassa kiukussaan. En ollut vielä häntä niin kiukkuisena nähnyt.