— Eikö ole? Se näkyy teistä nyt, että te valehtelette ja että siellä on ihminen.
— No, hyvä vieras, en minä suinkaan tahdo väittää ettei siellä ole, mutta en sillä tahdo sanoa, että siellä onkaan ketään. Mitäs te siitä välitätte, ken minun huoneessani on tahi ei ole? Te ainoastaan ostatte nappeja ja neuloja, sanoin varman rohkeasti, — ja menette matkaanne, kun olette kauppanne tehnyt.
— Jassoo! Te olette niin ylpeä että jo käskette poiskin, mutta minä tiedän itse, koska menen. Minä tahdon nähdä sen teidän vieraanne, en mene kiusallakaan ennen pois.
— Hoi! Kuka vieras siellä on? huusi hän. — Eikö se kehtaa silmiänsä näyttää? Tulkaa tänne vain, täällä on muitakin ihmisiä.
— Ei se tule teidän käskystänne.
— Taitaa olla vaikea tulla, jos ei siellä ketään olekaan.
— Niin, jos ei siellä ole, niin ei siellä ole; mutta jos siellä on, niin siellä kumminkin on.
— Minä menen itse katsomaan. Hän juoksi myymäpöydän luukulle.
Minä juoksin myöskin ja painoin sitä. Samalla laskin vasemman käteni sokerikirveen varrelle, jottei hän saisi sitä käteensä siepatuksi.
— Pysykää siellä! sanoin ankarasti.