— Mikä minun tullessani on? Jos siellä kerran on joku vieras, niin kyllä minäkin saan tulla, vieras minäkin olen.
— Ette te tule! huudahdin, katsoen häntä lujasti silmiin. — Jos siellä on vieras, niin se on minun tuttavani, jonka olen käskenyt huoneeseeni. Te ette ole minun tuttavani, vaan outo, ja jos ette pysy sillä puolella, niin syyttäkää sitten itseänne…
Tämä ei ollut tyhjää uhkausta. Tiesin, että olisin ollut hukassa, jos hän olisi siitä rynnännyt läpi; sentähden aioin läimäyttää häntä aseeni takapuolella otsaan, jos hän väkisin siitä tulisi. Hyvin mahdollista, etten olisi onnistunut, mutta tiesin, että olin sukkela liikkeissäni, ja aioin yrittää.
Hän näytti olevan kahden vaiheilla mitä tekisi.
— Pysykää rauhassa, minä tarkoitan teidän omaa parastanne. Puhuin vakavasti.
Katsahdin puhuessani kamarin ovea kohti, äkkiä nojaten pääni sivuttain vähän taaksepäin, juurikuin olisin siellä jonkun nähnyt, joka voisi tulla avukseni.
— No, en minä väkisin pyydä tulla. Hän siirtyi ylemmäksi. — Mutta minua harmittaa semmoinen ihminen, joka ei pysy totuudessa; olisin vain tahtonut ottaa teidät valheesta kiinni. En minä kärsi valehtelijaa. Minkätähden äsken ensin sanoitte, ettei siellä ole ketään? Ja miksi ette nyt saa suoraan sanotuksi, onko siellä vai eikö? Ette te ole oikein rehti ihminen, sen minä sanon päin silmiänne.
— Sanokaa mitä tahdotte, mutta ette sittenkään saa tietää, onko siellä kukaan vai ei.
— Mikä on, ettette sano sitä?
— Sentähden että minua huvittaa pitää teitä hymylässä, koska asia ei koske teitä.