— Mutta miksi en sitä saisi tehdä, jos minulla siihen olisi halua? Katsoin juuri kuin huvittuneena kamariinkin, jonne silloin tällöin siirsin katseeni. Hän seurasi silmäystäni, astui myymäpöydän kulmaukseen ja äkkäsi nyt vasta, että ovi eteiseen oli salvassa sisältä. Hän rupesi äkkiä kovasti nauramaan.
— Kuinka te olette vetänyt minua nenästä, p—le vie, ison aikaa, huudahti hän; — kun en tuota ennen ole huomannut, että ovi on telkeessä sisältä.
— Kuinkas muuten? Se on aina salvassa, kun luen rahoja.
— Niin tietysti, mutta kuinka se olisi telkeessä, jos siellä olisi vieras henkilö? Totta hän oven kautta on kulkenut sisään, jos hän siellä on, ja kuinka te sitten enää olisitte ovenne telkeeseen pannut?
— Eikö tästä käy toinen ovi ja eikö vieras puodin kautta ole voinut tulla sisään? Se on hyvin tavallista tuttujen kesken.
Tähän olisi minun sopinut vielä lisäksi kysyä, mistä hän tiesi, että sen pitäisi juuri olla vieras henkilö. Kätkin kuitenkin varovasti ajatukseni.
— No niin, sanoi hän taaskin, — mutta se on sittenkin valhe; ei niin suuria rahoja kukaan lue vieraan aikana.
— Niin suuria kuin seitsemänsataa markkaa! Ohoh! Luetaan tuhansiakin. Luuletteko kaikkia ihmisiä rosvoiksi? Kyllä vielä on kunniallisiakin ihmisiä maailmassa, sanoin ylpeästi, — ja paljon enemmän kuin heittiöitä onkaan. Ja jollei niin olisi laita, kyllä maailma hukassa olisi.
— No, on kyllä, on kyllä, sanoi hän vähän hämillään, — kunniallisiakin ihmisiä maailmassa.
Ja ikäänkuin ajatuskulkuaan seuraten hän kysyi: