Hän seisoi keskellä pientä lattiaa, hänen katseensa oli julma ja puolikolea äänensä kamala. Minua vapisutti, kun hän hammasta purren jatkoi:

— Olette koko illan pitänyt minua pilkkananne ja uskotellut minulle, mutta siitä tulee nyt pian tosi eteen. Hiljaa nyt!

Hän kallisti päätään ja kuunteli.

Rohkenin tuskin hengittääkään. Sielustani nousi sanaton avunhuuto, ainoan auttajan luo, joka niin monesti ennen oli kuullut minua.

— Nyt minä tiedän, sanoi hän muutaman minuutin hiljaisuuden jälkeen, voiton hymy huulillaan, — ettei ole ketään lähellä. Kulmakamarista tuolta kuuluu lasten juoksemista ja melua, ei muuta.

En väittänyt vastaan; mitä se olisi auttanut? Hänellä olikin tarkka kuulo, sillä minä en kuullut sieltä mitään, vaikka seisoin lähempänä, eikä minullakaan huono kuulo ollut.

— Ja nyt minä pian alan tehdä niitä suuria kauppoja.

Hän katsoi puhuessaan taaksensa ovinurkkaan. Hänen katseensa viipyi noissa kankiraudoissa; sinne oli hän jo useita kertoja vilkaissut.

Pelkäsin hänen alkavan etsiä asetta nurkasta alhaalta, jossa tiesin olevan kirveen ja nuo kaksi raudankappaletta.

— Ne ovat ylen pitkiä, sanoin nyt häntä häiritäkseni, vähän ivallisesti, juuri kuin hänen ajatustaan lukien.