Iva minusta oli kaukana ja käsitin sanojeni vaarallisuuden, sillä kävinhän siten jyrkästi asiaan.
— Niin ovat.
Hän loi minuun myrkyllisen silmäyksen ja kääntyi pois. Hänen silmänsä harhailivat ympäri, niinkuin otaksuin, asetta etsien. Mutta taaskin hän kääntyi pian sinnepäin. Nyt hän katsoi alas.
Sydämeni alkoi lyödä kovemmin.
— Mitä tuossa laatikossa on? Nahkaa, sanoi hän, itse vastaten kysymykseensä. — Ehkä siitä saisi hyvää kengän paikkaa, jos katsoisi.
Hän astui lähelle, kumartui alas, nosti muutamia liuskoja ja koperoi syvemmälle.
— Kyllä siitä kengän paikkoja saa ja erinomaisen hyviä kärpäsen lätkiäkin, jotka hyvin paukkuvat, sanoin minä. — Sitäpaitsi saa noista isoista vuodista, jotka siinä päällä ovat, hyviä loukkaita siihen lattialle, kun ne kaatuvat siihen ja kivertyvät.
Niistä kyllä voi nähdäkin, että niillä oli halu kivertyä. Hän käsittikin sentähden, että hänellä voisi olla enemmän haittaa kuin hyötyä nahkojen koskemisesta, jos ne siihen kaatuisivat, koska hän ei voinut tietää niiden takana mitään piilevän, eikä huomannut koko onttoa nurkassa, jonka ne peittivät.
— Millä te rautaa hakkaatte, sanoi hän ilkeästi nauraen, — kun tuossa on rautaakin?
— En millään. Miehet sitä hakkaavat, eikä sitä täällä hakata, vaan ulkona.