Hän astui taaskin lähemmäksi myymäpöydän kulmaan asettuen.
— Minä olin hullu äsken, puhui hän enemmän itsekseen kuin minulle, — tuossa sokerilaatikolla, kun annoin teidän pettää itseni… Kyllä te olette terävä ihminen, en minä sitä kiellä, mutta sentään vielä järkenne tarvitsettekin tässä. Olette koko ajan pitänyt minua hulluna ja kujeillut selkäni takana, ha, ha, hah; no tottakai, en suinkaan minä sitä muuten olisi uskonutkaan. Mutta ei poika anna pettää itseänsä, ei hän ole niin hullu kuin luullaan; ette te minua enää kierrä. Sano kumminkin, kun aika on kulunut suotta, kello on jo pian kuusi. Mutta ennätän minä sentään vieläkin toimia, kun kohta rupean. Enkä minä siitä nyt enää piittaa, onko huoneissa ketään vai eikö, yksi enemmän tahi vähemmän, kun kerran työhön ryhtyy.
Hän kurkisti kamariin.
— Tuolla seinällä ei ole ovea, siinä on sänky. Mikä huone sen seinän takana on? Vastatkaa selvästi; vaikka tiedän minä sen nyt muutenkin.
— Patruunan sänkykamari.
— Mihin tuo ovi vie?
— Eteiseen.
— Meneekö tuolta miesten kamarista sinne patruunan kamariin ovea, ei suinkaan?
— Ei sanota.
— Ei siellä ole ovea, ja jos onkin, niin se on kiinni sisäpuolelta.
Ja tuokin ovi on telkeessä.