— Näkevätpä. Katsokaa, luukku ei täytä alhaalta. Myymäpöytä on korkeampi ja kapeampi kuin ikkunapenkki, ja niin jää siihen aukko molemmin puolin.
— Ei siitä tänne asti näe mitään, kun kaappikin siinä on.
— Näkee, puolivälistä pihaa jo.
— No, tulkoot katsomaan, kyllä ne aukot tukkoon saadaan, riippuupa tuossa villaisia kaulahuiveja. Hyvä oli että huomautitte. Hän katsoi ilkeästi nauraen minuun ja heitti niskojaan. — Mutta taitaa ollakin paras, että panen tuon toisen luukun ensiksi kiinni, kyllä tämän sittenkin saan.
Hän avasi luukun, jonka oli työntänyt kiinni.
— Kun ne nyt vain tahtoisivat mennä siitä ikkunasta, en minä usko pihalla tässä pyryssä ketään olevan kurkistelemassa.
Poika lähti samassa ikkunasta.
— Jopa toinen lähti; kun nyt tuo ämmäkin lakkaisi pesemästä sitä. Samassa lähti vaimokin pois ja ikkuna jäi tyhjäksi. Nyt saatoin odottaa pahinta.
— Ahah, sanoi hän naurahtaen — jopa lähti! Kun minä nyt vain saisin tuon toisen puoliskon kiinni, kyllä tämän toisen sitten pian saan ja kaapin siitä välistä raappaan ja tukin aukot.
Hän katsoi kattoon. Siinä riippui useammanlaatuisia piippuja kimpuissa. Sieltä hän irroitti yhden pitemmän nauraen kiellolleni ja luvaten ostaa sen, kun koetin häntä estää.