Nyt hän nojautui kuvakaapin suojassa myymäpöydän ylitse, pisti piipunpesän luukun alitse sen taakse ja koetti vetää sitä kiinni.
— Ei ne minua tästä näe, jos sattuvat tulemaankin ikkunaan taikka jos siellä olisi joku ulkonakin.
Laskin jo käteni eräälle maaliastialle, heittääkseni sen ikkunaan, ennenkuin se olisi myöhäistä. Mutta turvauduin kuitenkin vielä siihen, että luukku, jossa ei ollut keskisaranoita ja joka oli vinossa sekä jykevää tekoakin ja aina minullekin ollut kankea kääntää, nytkin tekisi vastuksen. Se ei ottanutkaan totellakseen, vaan pysyi jäykkänä päin seinää, kuin olisi tietänyt tehtävänsä. Piipun pesä heltisi varresta ja putosi kolisten lattialle. Hän kirosi luukun kankeutta, käänsi varren, mutta se oli letkuvarsi eikä notkeutensa vuoksi voinut vetää, vaikka hän teki useita turhia kokeita. Sadatellen itsekseen sitä, joka luukun oli pannut seinään, lopetti hän:
— Olisi minulla nyt sentään se kyynärpuu kädessäni, — sillä tämä vinoveräjäkin kääntyisi.
— Niin, sanoitte, ettei siitä isoa vahinkoa ollut.
— Niin sanoin, ei kaikki tule edeltä mieleen. Te olette pettänyt minua koko illan, mutta… mutta… ventta, ventta korven norven, ja ska krassa pyssyn min. Osaan minä ruotsiakin hi hi hi. Ettekö antaisi minulle sitä kyynärpuuta tuolta, ette taitaisi katua.
— En.
— Ei suinkaan. No, sama se, saan minä tuon kädellänikin tuosta. Mutta kuinka te olette lapsellinen, hi hi hih. Ette olisi tainnut katua, mutta samapa sekin.
Hän venyi puhuessaan pitemmälle yli myymäpöydän ja kurotti kättään luukun luo, sormin sitä tavoitellen. Mutta se ei totellut sormienkaan ensi kosketusta, sillä käsi ei ulottunut tarpeeksi kauas, kun kaappi oli tiellä.
Nostin jo vähän kättäni maaliastiaan tarttuen. Olin melkein epätoivossa, en ymmärtänyt mitä tehdä.