Hän katsahti samassa sinne, missä seisoin. Kuuliko hän tuon hiljaisen liikkeeni, vai katsoiko sattumalta, en tiedä.
— Seisokaa paikallanne, huusi hän, — koettakaapa liikkua siitä tai hiiskua. Koettakaapa koskea seinään; mitä kätenne siellä tekee? Jopa nyt p—u onkin, kun minun pitää teitä vartioida ja kiire tässä muutenkin on.
Hän loi julmia silmäyksiä minuun ja ääni sähisi hammasten välistä.
Seisoin kooten voimiani viimeiseen ponnistukseen — tunsin etten kauan kestäisi — epäröiminen, mitä tekisin, lähtisinkö jo juoksemaan pakoon vai enkö, tai mitä pitäisi tehdä, melkein lamautti mieleni.
Voi, kun eivät miehetkään jo tule kotiin! ajattelin. Ja missä se Jaskakin on tänä iltana? Jos nostan melun, niin hyökkää hän heti päälleni, eikä minua kuule kuitenkaan kukaan. Kun Jumala lähettäisi edes jonkun lapsen oven taakse, jolle voisin huutaa. Tämä viime ajatus oli jo muutamia kertoja tänä iltana rukouksena noussut sielustani.
— Ei se vietävä käänny, minun täytyy mennä yli tiskin sitä kääntämään; no, pian se on tehty, en minä usko siellä olevan ketään näkemässä; ja nähkööt, ehdin minä sittenkin. Jos katsoisi ensiksi.
Hän meni taaskin kurkistamaan ulos ja kuunteli tarkasti.
— Ei mitään. Hän astui takaisin.
Nyt oli hän juuri liukumassa yli myymäpöydän, jonka päällä hän makasi poikittain; jalat olivat nousseet lattiasta ja pää riippui alas toiselle puolelle.
— Hiljaa, huusin minä, — joku tulee!