Kuulin mielestäni etäisiä askeleita. Luulen, että kuulin ne enemmän sielun kuin ruumiin korvilla — en ole milloinkaan voinut selvittää sitä — niin vienoa se oli. Se oli pikemmin ajatusta, sisäistä tietoa kuin kuuloa; minä vain tiesin varmasti, että joku tuli. Olin melkein taintumaisillani pitkästä sielun voimain ponnistuksesta.
Hän vetäysi yläruumiillaan mykkärään kuin kissa kuvakaapin taakse ja kuunteli, laskien jalkansa nopeasti maahan.
— Eipä, te valehtelette! Juurihan kävin katsomassa, ja pitäisi minunkin kuuleman.
— Eipäs, kuunnelkaahan!
Huomattava on, että minä seisoin sisimmän seinän ääressä ja lähellä ikkunaa, ja huone oli leveä. Hän kuunteli vähän aikaa.
— Totta tuhannen… te olette oikeassa. Teilläpä korvat on. Jos vain ehtisin…
— Taitaa hän mennä ohi, huudan apua ja juoksen eteisen kautta ulos, ajattelin; kaikissa tapauksissa on se nyt Jumalan lähettämä apu.
Askeleet tulivat lähemmäksi.
— Mikä se on?
Hän katsoi kysyvästi minuun.