— Ehkäpä joku lapsi tallustelee siellä, askeleet ovat kevyet.
— Ei se lapsi ole, kyllä maar sen kuulette, se on miehen astuntaa, vanhan miehen, kyllä nyt pehmeä lumi kevyesti vastaa töppöseen.
Nyt olivat hänen korvansa taaskin tarkemmat kuin minun.
Useita kertoja tuon pitkän tunnin kuluessa olin ajatellut, miten kummallista oli, että me välillämme olevasta ristiriidasta huolimatta aivan kuin vain keskustelimme siitä, ei kertaakaan itse asiaa mainittu, vaikka siitä puhuttiin ja väiteltiin selvästi, kuten asiasta ainakin. Sentähden minua ei nytkään kummastuttanut, vaikka huomasinkin, että hän epäröiden ja kuin neuvoa kysyen kääntyi minuun sanoen:
— Minä panen oven hakaan ja telkeeseen! Samalla hän juoksi ovelle ja teki sen.
— Älkää sulkeko, huusin minä.
— En minä päästä häntä sisälle, mitä hän täällä tekee!
Hän katsoi odottavasti minuun. Tietystikin hän tahtoi kuulla, oliko minulla kylliksi pätevää syytä tuoda esiin esteeksi hänen teolleen.
— Ette saa sulkea ovea, huusin vieläkin.
— Suu kiinni! ärjäisi hän.