— Ei!
Hän astui myymäpöytää lähemmäksi.
— P—kö sen nyt tänne veti, sähisi hän, — kun minun juuri piti… Hän polki jalkaa ja oikaisi nyrkkiään minua kohti. — Hiljaa! minä sanon. Minä kuulen, meneekö hän sivuitse. Mutta jos ei, niin jumal'avita näette, että minä sittenkin kerkeän tehdä ne suuret kaupat.
Hän puhui matalasti ja ilkeästi minuun tirkistäen.
— Tämä haka pitää kyllä, lisäsi hän, — ja apua telkeestäkin on. Hän astui ovelle ja kuunteli.
Sieluni huusi palavasti apua.
Askeleet tulivat ylös porrasta. Lunta kopisteli tulija jaloistaan. Rosvo astui taaskin myymäpöydän mutkaan ollakseen minua lähimpänä siinä, ja pisti päätään pitkälle kuin käärme.
— Kuulkaa nyt mitä sanon, sanoi hän matalasti ja tähdäten minuun katseen, joka puhui enemmän kuin sanat, — pitäkää nyt suunne kiinni, jos henkenne on teille rakas, niin hän luulee teidän sulkeneen oven. Mutta jos huudatte, on se viimeinen hetkenne… Ei minun kanssani leikitellä, olen minä semmoinen mies. Muistakaa se! Nyt sen kuulitte.
Minä vapisin. Hänen katseensa ja äänensä melkein herpaisi kieleni. Mutta tieto siitä, että huutaminen juuri olisi ainoa keino pelastukseeni, antoi uskallusta. Nyt oli hän sanonut suoraan, mikä mies hän oli, ja samalla lukenut tuomioni, sillä tietysti ei hän aikonut jättää minua eloon itseänsä vastaan todistamaan, vaikken huutaisikaan.
Taaskin hän siirtyi lähemmäksi ovea.